Luku 3
David nousi ylös ja lähti kävelemään kohti ovea josta oli tullut. Hän törmäili esinesiin ja tunsi, kuinka seinän vierustalla ollut pöytä nirhaisi hänen haavaansa vielä lisää.
Hän jatkoi silti matkaansa ja kuullessaan askeleita edestään hän lähti juoksemaan sinne kovempaa, kuin ikinä oli juossut.
Hän ehti mutkaan josta oli kääntynyt aivan käytävän alussa. Sitten kuului valtava kolahdus ja koko käytävä pimeni...
David vilkaisi taakseen ja huomasi kuinka ovi jostaa hän oli tullut sisään oli suljettu.
Hän juoksi ovelle ja alkoi paukuttamaan sitä niin kovaa, kun ikinä vaan jaksoi.. Mutta ei....
Kukaan ei kuullut. Ovi oli lukossa eikä kukaan olisi tulossa avaamaan sitä. David oli loukussa. Hän ei pääsisi pois ennen seuraavaa päivää, jos edes silloinkaan. Ellei....
Ellei hän menisi takaisin valon suuntaan ja vaarantaisi itsensä. Ei! Sitä David ei tekisi! Hän ei lähtisi tuonne takaisin....
Mutta oliko se hänen ainoa vaihtoehtonsa? Oliko se hänen ainoa vaihtoehtonsa saada ruokaa tämän vuorokauden aikana? Kai se sitten oli! Oli ehkä pakko lähteä tuota kirkasta ja pelottavaa valoa kohti...
David päätti jatkaa matkaansa, hän lähti takaisinpäin ja yritti tällä kertaa kävellä varovasti, ettei hänen valmiiksi kipeä polvensa taas osuisi johonkin.
Hetken käveltyään David näki jo saman valon ja hänestä tuntui kuin valo olisi koko ajan vain tullut lähemmäs ja lähemmäs, vaikka samainen puukko oli ollut juuri tässä.
David siveli taskuaan hiljaa varmistaakseen, ettei puukko olisi tippunut siitä. Sehän olisi mahdotonta! Puukko oli siellä yhä. David ei tiennyt miksi hän edes otti puukon tai pelkäsi sen katoamista, mutta niinhän oli tehnyt!
David päätti jatkaa matkaansa, hän lähti takaisinpäin ja yritti tällä kertaa kävellä varovasti, ettei hänen valmiiksi kipeä polvensa taas osuisi johonkin.
Hetken käveltyään David näki jo saman valon ja hänestä tuntui kuin valo olisi koko ajan vain tullut lähemmäs ja lähemmäs, vaikka samainen puukko oli ollut juuri tässä.
David siveli taskuaan hiljaa varmistaakseen, ettei puukko olisi tippunut siitä. Sehän olisi mahdotonta! Puukko oli siellä yhä. David ei tiennyt miksi hän edes otti puukon tai pelkäsi sen katoamista, mutta niinhän oli tehnyt!
Valo voi kirkastui sitä mukaan miten lähelle David sitä meni. Se ei enää sokaissut Davidin silmiä hetkeksikään, vaan David pystyi kävelemään koko matkan kynnykselle asti sulkematta silmiään.
Kynnyksen kohdalla David kompastui ja kaatui kyljelleen. Hän nousi heti ja jatkoi matkaansa. Punainen valo ympäröi hänet eikä tilassa näyttänyt olevan muuta kuin valo ja hän itse.
Todellisuus tuntui kaikonneen Davidista kokonaan ja muu maaillma oli vienyt hänet mukaansa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti