Sytyttäjä luku 10

Luku 10

Tyttö nousi ylös Davidin perässä ja katsoi tätä ujosti. David osoitti suuntaan josta oli tullut ja pyysi Cristineä neuvomaan tälle tien ulos.

Cristineä nyökkäsi ja tarttui Davidia kädestä. Hän veti tätä nopeasti eteenpäin ja pujahteli mitä uskomattomista väleistä, joista David joutui ahtautumaan päästäkseen niistä läpi. 

Lopulta he olivat perillä. David kiitti tyttöä ja meni paikkaan josta hän oli pudonnut alas. Cristine tuli perässä ja veti seinässä kiinni olevasta kahvasta ja laite alkoi nousta. Laite nousi joka sekuntti ylemmäs ja ylemmäs. David joutui ottamaan Cristinestä kiinni, ettei häntä pyörryttäisi liikaa.

Vihdoin David näki tasanteelle, josta oli tullut sisään. Hän tunnisti vaaleanharmaan liikuntasalin lattian, jota pitkin oli kävellyt löytäessään peilin. 

David vilkaisi kelloa ja se näytti puoli seitsemää aamulla. Apua! Koulu alkaisi pian... 

David kääntyi Cristineä päin ja sanoi tälle nopeasti.

"Kiitos avusta. En olisi ikinä löytänyt takaisin ilman sinun apuasi. Kiitos paljon! Lupaan tulla käymään, jos vain löydän tänne takaisin... En myöskään paljasta sinua kellekään. Lupaan sen!"

David tarttui Cristinen käteen ja puristi sitä tiukasti. Hän irroitti otteen hiljaa ja lähti juoksemaan ovelle päin. 

Hän näki Cristinen pään vähitellen katoavan kuoppaan ja hänen poskellaan valui kylmä kyynel. 

Cristine oli koskettanut hänen sydäntään. Hän oli ollut toivoton ja tuntui kuin hän ei enää osaisi puhua. Cristinestä oli silti toivoa. David päätti että jonain päivänä Cristine puhuisi! David opettaisi häntä niin pitkään, että Hän oppisi. 

Käytävä näytti pitkältä, mutta Davidin täytyi jaksaa juosta se loppuun. Hän tiesi, että ensimmäiset oppilaan tulisivat jo seitsemän jälkeen, joten hänellä oli kiire. 

Hän juoksi käytävän loppuu ja huomasi oven olevan auki! Kuka oli avannut sen? Se oli aivan sama! Täytyi ehtiä ensimmäiselle tunnille! 

David oli jo aulassa,kun hän näki Markin edessään kiireisen näköisenä. 

"Hei! Täällähän sinä olet. Äitisi on etsinyt sinua! Missä olet ollut?... Aivan sama soitan äidillesi, että olet täällä."

David yritti kieltää Markkia, mutta Mark puhui jo hänen äidilleen. 

Davidin ihokarvat nousivat pystyyn ja hänen teki mieli paiskata Markin puhelin maahan, ennen kuin kuulisi äitinsä huutavan vihaisena langan toisessa päässä. Mutta hämmästyksekseen hän kuulikin Markin sanovan.

"David on täällä! Hänellä olikin viiteen asti koulua, koska hän ei ollut ehtinyt tehdä erästä kuvistyötä loppuun... Niin juuri! Hän tuli Sen jälkeen meille yöksi,koska kotiinne oli kuulemma liian kaukana ja hän oli hävittänyt piponsa... Niin, hän on turvassa! Juuri niin.... Selvä hei hei!"

David katsoi Markkia ihmeissään suu auki. 

"Saat kiittää onneasi, että juuri minä olen ystäväsi!" 

Mark sanoi ylpeästi ja vilkaisi Davidia pyytävänsä näköisesti.

"Kiitos"

David sai kurkustaan  rykäistyä. Hän tarttui Markin löysään huppariin ja nostin tämän ilmaan. Mark irroitti tämän otteen ja läimäisi Davidia päähän hiljaa. He nauroivat yhdessä ja lähtivät seuraavalle tunnille.

David oli ehtinyt, ja mikä parasta Mark oli valehdellut hänen puolestaan! Hän oli siis vielä puhtaalla maalla. 

Ensimmäinen tunti alkoi, mutta David kelasi mielessään vain tämän päivän tapahtumia. Cristine... Liikuntasali... Peili... Kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Kaikki vaikutti suunnitellulta, kun sitä jälkeen päin ajatteli. 

Mark heitti Davidia kumilla ja tämä havahtui ja hymyili Markille.
David käänsi katseensa pois ja kirjoitti vihkoonsa isoin kirjaimin:

SYTYTTÄJÄ!<3

Sytyttäjä luku 9

luku 9

Tyttö oli hyvinkin voinut olla Cristine, mutta kuka Davidin unessa ollut enkeli sitten oli? Hän ei ollut vaikuttanut laisinkaan Cristineltä, vaikka molemmilla oli ruskeat hiuksen ja ohuet kasvonpiirteet. Hän olisi silti voinut olla Cristine.

Davidilla ei nyt ollut aikaa miettiä sitä. Hänen täytyisi nyt lähteä etsimään tyttöä, jonka oli juuri nähnyt. Oli se sitten Cristine tai ei!

David lähti kävelemäään eteenpäin ja hän otti välillä muutaman juoksuaskeleen liukkaalla maalla. Hän päätyi risteykseen, jossa hänen täytyi valita lähtisikö hän pimeällle vai valoisalle polullle. Hän mietti sittä hetken, mutta päätti sitten lähteä pimeälle polulle. Se oli varmasti väärä valinta, mutta hänen oli pakko ajatella tyttöä. Jos hän olisi ollut tämä, niin hän olisi mennyt pimeällle polulle.

David lähti kävelemään eteenpäin pimeässä. Hän ei nähnyt mitään, mutta yritti silti katsoa parhaansa mukaan jalkoihinsa Matka tuntui pitkältä ja sen varrella oli monta ohutta käytävää, joista David ei olisi mahtunut kulkemaan. Ainoastaan tyttö jonka David oli nähnyt niin olisi mahtunut menemään tuon kokoisesta kolosta.

David lähti jatkamaan matkaansa ja näki taas saman  tytön varjon. Hän kyyristyi ja laahusti hitaasti tytön luo. Tyttö  näytti likaiselta ja siltä ettei ollut käynyt ikinä suikussa. Hänen kasvoissaan oli mustia läikkiä ja palovammoja. Tytön vaatteet olivat likaise ja niistä oli repeillyt paloja. Hänellä oli myös puhjenneet mustat tossut jaloissaan. Hänen jalkansa olivat ruvilla ja ne näyttivät todella kipeiltä.

Tyttö huomasi Davidin ja oli lähdössä pakoon, kun David sanoi rauhallisesti.

''Cristine?''
Tyttö vilkaisi Davidia ja jäi paikoilleen. David katsoi häntä ja tyttökin keskitti katseensa Davidiin. Heillä oli lyhyt katsekontakti, jonka aikana David tajusi kuka tyttö oli! Tyttö oli Cristine. Hän oli todellakin ollut Davidin kanssa samassa koulussa koko ala-asteen. Cristinekin näytti tunnistavan Davidin ja tuli häntä kohti hitaasti. David odotti, että Cristine sanosi jotain, mutta turhaan. Cristinen ilme ei värätänytkän kun hän lähestyi Davidia hitaasti. Hetken David luuli, että Cristine tulisi halaamaan häntä, mutta sitten Cristine nappasi Davidin taskussa olevan tulitikkurasian ja laittoi sen nopeasti reppuunsa. Hän sulki repun ja käänsi selkänsä Davidille. David hätkähti ja koputti tätä olkapäälle.
''Hei! Tunnistat varmaan minut? Olen David... Olin kanssasi samalla luokalla koko ala-asteen.''
David sanoi rauhoittavasti ja katsoi Cristineä. Hän ojensi kätensä Cristinelle ja kuiskasi tämän nimeä hiljaa.
Cristine nyökytteli ja katssoi Davidia olkansa takaa.
''Saanen kysyä.... Poltitko sinää koulumme?''
David kysyi varoen ja katsahti Cristinen reppua.
Cristine avasi suunsa, muttta hänestä ei tullut ääntä. Hän oli hiljaa. Hän nyökkäsi epävarmasti ja näytti siltä, kun hän purskahtaisi pian itkuun. David silitti Cristineä selkään ja sanoi.
''Anna ne tulitikut minulle, niin kukaan ei saa tietää mitään. Ole kiltti. En tahdo pahaa pelastaisin sinut vaan.
 Joten kävisikö?''
Tyttö katsoi Davidia piitkään ja hiljaisuus vallitsi huonetta. David alko pellätä,, että Cristine lähtisi juoksemaan, mutta tämä antoikin rasian Davidille ja hymyili hieman. David kiitti Cristineä ja nousi ylös.

Sytyttäjä luku 8

Luku 8

Kun David avasi silmänsä, niin hän huomasi katosta tippuvat vesipisarat. Ne tippuivat suoraan Davidin niskaan. Hän huomasi myös edestään kuuluvan hiljaisen piipiityksen. Ääni kuului selvästi kahdesta kivestä. Joku hankasi kiviä yhteen. Kuka se oli?

David mousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän oli nukkunut ehkä kymmenen minuuttia, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi aivan virkeä. Hänestä tuntui, kuin joku olisi rummuttanut hänen päänsä sisällä.

David lähti seuraamaan ääntä käytävällä, josta oli tullut jo hieman valoisampi. Hän vilkaisi aina välillä taakseen varmistaakseen ettei siellä ollut ketään. 

Hetken käveltyään David näki edessään tumman varjon. Varjo näytti lapsen varjolta, ehkä enemmän tytön. Se oli pieni ja varjo oli käpertynyt pieneen kasaan. Varjon johtaja teki selvästi jotain käsillään. 

David keräsi rohkeutensa ja astui varjon viereen. Varjo nousi pystyyn ja hypähti taaksepäin. 

David ei välitttänyt vaan tuli lähemmäs varjoa. Juuri kun David olisi koskettanut varjon lähdettä, niin se lähti nopeasti juoksuun.Varjon liikkeet olivat huomaamattomat ja tasaiset. Varjo katosi, eikä David nähnyt enää mitään. Valo oli kadonnut, mutta David erotti maassa pienen rasia. Hän otti sen käteensä ja huomasi sen olevan tulitikkurasia.

David raotti pelokkaana rasiaa ja näki siellä kasoittain kärventyneitä tulitikkuja. Niitä oli siis käytetty!

David ravisi rasiaa nähdäkseen oliko tulitikkuja enemmänkin. Niitä ei ollut. Rasian pohjalta löytyi vain tummaksi värjäytynyt lappu. Lapussa oli punaisella kynällä kirjoitettu nimi: CRISTINE.

Cristine... Davidin luokalla oli pari vuotta sitten Cristine niminen tyttö, jolla oli ongelmia kotonaan. Cristine ei koskaan puhunut kellekkää, mutta joskus saattoi kuulla tämän kuiskaavan hiljaa: Isä. 

Hänen isänsä oli muuttanut pois ja se oli ollut Cristinelle raskasta sillä hän jäi sen jälkeen yksin. Hän asui lasten kodissa, jossa hän ei viihtynyt laisinkaan. 

Cristie oli kadonnut juuri kutos- ja seiskaluokan välisenä kesänä.

Sytyttäjä luku 7

luku 7

David nousi ylös ja kompuroi hieman, mutta lopulta sai tasapainonsa hallintaan. Hän otti askeleen eteenpäin ja sitten toisen ja kolmannen. Tiputus ei ollut ilmeisesti murtanut Davidin jalkoja, ja käsiäänkin tämä pystyi liikuttamaan. Niska hänellä tosin oli hieman kipeä, mutta se ei haitannut. Davidin piti vain löytää uloskäynti ja jos mahdollista niin... Enkeli!

Enkelin löytäminen olisi ollut unelma. Enkeli olisi voinut liitää Davidin ulos ja pelastaa tämän hengen. Vaikka kyllä David tiesi ettei enkeleitä ollut olemassa. Vai oliko? Ainakin niin kauniilta enkeli näytti! Se oli kuin sadusta, sen hiukset ja piirteet. Hän oli laiha, kuin mikä, mutta se ei Davidia näyttänyt haitanneen.

Mutta tärkeintä oli kuitenkin löytää turvalinen uloskäynti, tai ainakin turvallisempi kuin edelliset. Niistä kaikista David oli luullut pääsevänsä ulos.

David käveli käytävää pitkin vilkuillen välillä taakseen. Hän ohitti monta pientä käytävää, mutta käytävät olivat liiän kapeita Davidille. Uloskäyntiä oli mahdoton löytää, kellokin oli jo varmaan yli puoli yön ja Davidia väsytti. Hän joutui pysähtymään monta kertaa ja pari kertaa hän istahti maahan ja nojasi sienään.

''Olen kävellyt jo liiänkin pitkään'' Hän tuhahti itsekseen ja hiljaa. Hän ei jaksanut enää jatkaa eteenpäin. Hänen oli jäätävä tähän.

Sytyttäjä luku 6

luku 6

Davidin jalka hipoi tyhjää! Hän ei tuntenut mitään jalkansa alla. 

David yritti vielä pysäyttää liikkeensä, mutta turhaan. Hän oli jo ehtinyt nojautua eteenpäin painonsa varaan. Mikään ei voinut enää pysäyttää hänen liikettään. 

David putosi alaspäin pimeään rotkoon. David ei nähnyt jalkoihinsa, joten ei voinut päätellä kauanko pudotus vielä jatkuisi. Sen hän tiesi, että pudotus oli jatkunut jo reilut pari minuuttia. Davidin vauhti oli ehtinyt kiihtyä jo valon-nopeuteen, eikä hän pystynyt pysähtymään. Välillä David näki kapeita käytäviä seinien varrella, mutta ei saanut niistä otetta.

Yh't äkkiä David näki jalkojensa alla valoa. Hän tömähti maahan jalat edellä ja hän liukui mahalleen. Hän ei tuntenut kipua. Ei mitään... Ympärillä vain pimeni! 

David vaipui syvään uneen... Syvään, syvään uneen...

Unessa Davidin eteen ilmestyi enkeli, joka painoi kätensä Davidin otsalle. Enkeli Kietoi harsonauhan Davidin polven ympärille ja laittoi pyyhkeen Davidin niskan alle.

Enkelillä oli tummat suorat hiukset ja kaunis kapea naama. Hänen kasvon piirteensä olivat täydelliset ja hän oli laiha. Hän näytti siltä, ettei olisi koskaan syönyt mitään. Enkeli kulki vaaleassa pitkässä mekossa. Ja hänellä oli yllään pienet siniset timanttikorvakorut. Hänen silmänsä olivat siniset ja hänen ihonsa oli sileämpi kuin sametti.

Enkeli kumartui Davidin eteen ja silitti tämän tummia ja lyhyitä hiuksia. Enkelin silmät eivät värähtäneetkään, vaikka hän istui Davidin edessä yli kymmenen minuutia. 

Hetken päästä enkeli käveli pois. Tai hän pikemminkin liisi pois, niin sulavat tämän liikkeet olivat.
Davidin silmät alkoivat raottua hieman enkelin lähdettyä ja pian ne olivat jo auki kokonaan.
David otti pyyhkeen niskansa alta ja huomasi sen olevan kostea. Hän painoi pyyhkeen vielä otsalleen ja sen jälkeen silitti sillä polveaan. Harsonauha kostui hieman, mutta se ei haitannut Davidia. David oli vielä liiän tokkurassa noustakseen, jotan hän jäi vielä hetkeksi makoilemaan paikalleen...

Sytyttäjä luku 5

luku 5

David lähti epätoivoisesti etsimään uloskyntiä. Hän kiipeili pöydillä ja hyppi tuolien yli pästäkseen palouloskäynnille. Missään ei ollut tietä ulos... Davin olisi siis loukussa täällä seuraavaan aamuun asti, mutta mikäli koulu oli suojattu niin David löydettäisiin varmasti pian.

David istahti erään pölyisen tuolin päälle, välittämättä siitä miten paljon pölyä se häneen tartutti. Oli aivan sama miltä näytti, kun kukaan ei ollut näkemässä. 

David siveli taskujaan ja yritti raapia selkäänsä, mutta huomasikin siellä jotain suurta. Se oli hänen reppunsa.... Davidin puhelin olisi repussa! Hän voisi soittaa sillä kotiin tai laittaa viestiä olinpaikastaan vanhemmilleen, etteivät nämä turhaan huolestuisi! David olisi pelastunut!

Kun David yritti avata puhelimensa, niin siitä kuului vain pieni inahdus, mutta mitään ei tapahtunut. Olisiko se voinut mennä rikki Davidin kompastuessa kynnyseen!? Olisi kai... Se siitä pelastuksesta! 

David laittoi reppunsa viereisen tuolipäälle, mutta otti kännykän taskuunsa varmuuden vuoksi. Hän nousi tuolilta hiljaa ja käveli salin toisessa päässä olevan peilin luo. Peili oli rikki. Se oli haljennut kahtia moneen kertaan, mutta yhtäkän palasta ei ollut maahan pudonnut. Peili näytti vanhalta ja käytetyltä ja siitä pystyi hädin tuskin näkemään itseään. Peili oli pölyssä ja siinä oli pienä pintanaarmuja. David tahtoi nähdä itsensä siitä. Hän pyyhkäisi peilin pintaa varovasti hihallaan. Peili liikahti. Se melkein kaatui Davidin päälle, mutta David sai siit kunnon otteen nostaakseen sen takaisin. 

David nosti peilin paikoileen ja katsoi sen takaa tulevaa mustaa valoa. Valo oli tumma, mutta tuntui kuin valon lähteellä olisi poltettu jotain...

David työnsi peiliä sivuun ja astui sisään peilin takana olevaan käytävään.  

Sytyttäjä luku 4

luku 4

Äkkiä maailma alkoi pimentyä. Davidia alkoi pyörryttää päivän kävely ja hänen jalat tuntuivat muovilta. Hän käveli sinne tänne yrittäen epätoivoisesti löytää tietä ulos. Sitähän oli mahdoton löytää! Mistään ei nähnyt mihinkään. David näki vain punaista valoa silmien kantamattomiin, joten hänen oli pakko lähteä kävelemään johonkin suuntaan.
Hän päätti lähteä Etelään... Etelään? Kai se oli Etelä? Vai oliko se länsi? Vai Itä?

David käveli eteenpäin, mutta ei tarkalleen tiennyt kävelikö hän edes suoraan... Valo oli niin hämäävä eikä lattiaa edes näkynyt! Siinä tilassa oli mahdoton nähdä eteensä.

Samassa kuului kuulutus....
''Hei oppilaat! Tässä puhuu koulunne rehtori. Päivä on ollut pitkä, mutta viimein pääsette lähtemään kotiin. Muistakaahan tehdä läksyt...! Tällä kertaa koulu on täysin tarkistettu, täällä ei ole paikkoja, joihin pääsisi piiloutumaan, eikä muitakaan vaaroja ole! Joten koulun turvallisuudesta voin mennä takuuseen... Huomenna kouu alkaa seitsemältä tulkaa ajoissa koululle. Hyvää päivän jatkoa kaikille!''

David hätääntyi ja pyörähti ympäri. Hän käveli suuntaan josta oli äsken tullut, mutta turhaan valo oli sokaissut Davidin. Oli yksinkertaisesti turhaa kävellä minnekkään. Ei täältä voinut löytää mitään. David vilkaisi taakseen ja kääntyi. Mihin suntaan hän lähtisi?
Ei ollut tietä pois. Täytyisi arvata, mihin suuntaan lähtisi.

David lähti suuntaan joka oli pimein, vaikka ei sekään pimeä ollut, mutta siellä valo oli himmein.
Hän käveli varmaan muutaman metrin, kunnes näki pienen vihreän pisteen. Piste oli hyvin pieni ja sitä oli vaikea erottaa kirkkaassa valossa, mutta David näki sen tarpeeksi hyvin mennäkseen sen suuntaan.
Hän lähti juoksemaan, mutta sai aikaiseksi vain pari juoksuaskelta, kun jo tyytyi kävelyyn.

Vihdoin hän oli pisteen luona. Piste oli selvästi seinässä ja se vaikutti valokatkaisijalta! David painoi siitä ja valot syttyivät! Valot olivat kirkkaat ja niitä oli joka puolella tilaa, jossa David oli.

Paikka, jossa David oli, oli liikuntasali! Siksi hän oli kävellyt niin pitkään ympyrää löytämättä mitään! Salissa oli yllättävän paljon tavaraa eikä siellä olisi liikuntatunteja oikeasti voinut pitää!
Mutta miksi salissa oli punaiset valot? Se jäi arvoituksesksi, mutta David tiesi sen, että liikuntasalia ei ollut tarkoitettu käytettäväksi. Aivan kuin kukaan ei olisi edes ikinä käynyt siellä!

Liikuntasalin nurkassa oli kokovartalopeili ja ovi josta David oli tullut. Ovi oli sulkeutunut... Ehkä David oli huomaamattaan potkaissut sen kiinni kompastuessaan.
Niiden lisäksi salissa oli käytettyjä pöytiä ja rikkoutuneita tuoleja. Katon rajassa David huomasi myös uuden näköisen kellon. Viisarit näyttivät klo.16.00!

Koulu oli siis suljetaan juuri!!!

Sytyttäjä luku 3

Luku 3

David nousi ylös ja lähti kävelemään kohti ovea josta oli tullut. Hän törmäili esinesiin ja tunsi, kuinka seinän vierustalla ollut pöytä nirhaisi hänen haavaansa vielä lisää. 

Hän jatkoi silti matkaansa ja kuullessaan askeleita edestään hän lähti juoksemaan sinne kovempaa, kuin ikinä oli juossut. 

Hän ehti mutkaan josta oli kääntynyt aivan käytävän alussa. Sitten kuului valtava kolahdus ja koko käytävä pimeni...

David vilkaisi taakseen ja huomasi kuinka ovi jostaa hän oli tullut sisään oli suljettu. 

Hän juoksi ovelle ja alkoi paukuttamaan sitä niin kovaa, kun ikinä vaan jaksoi.. Mutta ei....

Kukaan ei kuullut. Ovi oli lukossa eikä kukaan olisi tulossa avaamaan sitä. David oli loukussa. Hän ei pääsisi pois ennen seuraavaa päivää, jos edes silloinkaan. Ellei....

Ellei hän menisi takaisin valon suuntaan ja vaarantaisi itsensä. Ei! Sitä David ei tekisi! Hän ei lähtisi tuonne takaisin....

Mutta oliko se hänen ainoa vaihtoehtonsa? Oliko se hänen ainoa vaihtoehtonsa saada ruokaa tämän vuorokauden aikana? Kai se sitten oli! Oli ehkä pakko lähteä tuota kirkasta ja pelottavaa valoa kohti...

David päätti jatkaa matkaansa, hän lähti takaisinpäin ja yritti tällä kertaa kävellä varovasti, ettei hänen valmiiksi kipeä polvensa taas osuisi johonkin.

Hetken käveltyään David näki jo saman valon ja hänestä tuntui kuin valo olisi koko ajan vain tullut lähemmäs ja lähemmäs, vaikka samainen puukko oli ollut juuri tässä.
David siveli taskuaan hiljaa varmistaakseen, ettei puukko olisi tippunut siitä. Sehän olisi mahdotonta! Puukko oli siellä yhä. David ei tiennyt miksi hän edes otti puukon tai pelkäsi sen katoamista, mutta niinhän oli tehnyt!

Valo voi kirkastui sitä mukaan miten lähelle David sitä meni. Se ei enää sokaissut Davidin silmiä hetkeksikään, vaan David pystyi kävelemään koko matkan kynnykselle asti sulkematta silmiään.
Kynnyksen kohdalla David kompastui ja kaatui kyljelleen. Hän nousi heti ja jatkoi matkaansa. Punainen valo ympäröi hänet eikä tilassa näyttänyt olevan muuta kuin valo ja hän itse.
Todellisuus tuntui kaikonneen Davidista kokonaan ja muu maaillma oli vienyt hänet mukaansa!

Sytyttäjä luku 2

luku 2

 

David astui ovesta varovasti sisään jä hänen edessään näkyi kapea pimeä käytävä. Käytävä oli samanlainen, kuin hänen edellisessä koulussaan. Sinne olisi hyvin sopinut nopeasti lentävät lepakot ja pienet iljettävät torakat.

David muisti vanhan koulun käytävät, joissa oli aina niin mukava kävellä päivän aikana. Kouluun oli hauska mennä ja sieltä oli myös hauska tulla pois. Kouluun ei ikinä ollut väsyttävää mennä eikä siellä olokaan ollut niin hirveältä vaikuttanut.

Nykyisessä koulussa kaikki oli toisin!

Vaikka ensimmäinen päivä ei ollut edes vielä kunnolla alkanut David oli jo täysin tympääntynyt kouluunsa ja siellä olleisiin opettajiin.

Nyt Davidista tuntui, että hän voisi hyvinkin olla samaisella käytävällä, vaikka koko päivän!



Hänellä oli kuitenkin tunteja vielä seitsemän, joten hänen olisi pitänyt mennä biologian tunnille.

Käytävä oli kuitenkin niin kotoisa ja lämmin, että olisi sinne voinut vielä hetkeksi jäädä.

Toisaalta myös hän vosi hyvinkin sanoa olleensa kipeänä tai eksyneensä luokasta, kunhan hän vain huolehtisi että olisi viimeisellä tunnilla paikalla.

Se olisi helppoa! Kelloa Davidilla ei ollut, mutta hänen ajantajunsa ei pettäisi. Hän tunsi käytävän ja osasi varmasti kävellä sillä vaikka unissan... Tai no ei ehkä aivan!

David päätti lähteä kävelemään käytävää eteenpäin. Ei paljoa, mutta vähän.

David astui askeleen eteenpäin ja kuuli hiljaisen narahduksen jalkansa alta.
Tuntui aivan kuin olisi ollut maailaman pimeimmässä kolkassa, jossa kuulee vain oman tasaisen hengityksensä ja askeltensa narinan. Jos hengitys nyt oli niin tasainen tälläisessa tilanteessa.
Davidia kylmi ja hänestä tuntui, kuin joku tarkkailisi häntä nurkan takaa. Varmuuden varalta hän kävi vielä tarkistamassa kaikki takanaan olevat nurkat ennenkuin jatkoi eteenpäin.
David ei nähnyt mitään hän näki mielessään vain tumman käytävä jota pitkin hän käveli.

Käytävä jatkui ikuisuuksiin. David joutui pysähtymään välillä lepäämää ja sitten taas jatkamaan matkaa. Häntä hengäsytti ja hänen sydämmensä pamppaili tiheään tahtiin.

Vihdoin David näki edessään kirkkaana hohtavan punaisen valon. Valo soikaisi hänen silmänsä ja hetkeen hän ei  kärsinyt avata niitä.
Kun hän sai silmänsä vihdoin auki, niin hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin päin.
Hänen teki mieli juosta, mutta hänen jaloistaan oli loppunut voima. Hän kaatui kovaäänisesti mahalleen ja voihkaisi hiljaa.
Tuntui, kuin kukaan ei olisi välittänyt hänestä eikä edes lähtenyt etsimään häntä. Hän oli aivan yksin keskellä kapeaa käytävää. Kukaan ei kunnellut! Kukaan ei välttänyt...

Hetken päästä David nousi ylös arastaen polveaan, johon oli tullut kipeä haava. Haava oli tullut maassa olleesta puukosta, joka oli laitettu pystyasentoon. Puukko oli musta ja siinä oli sininen kaiverrus. Kaiverruksesta David ei pimeässä saanut selvää, joten hän päätti ottaa puukon mukaansa. Hän laittoi sen taskuunsa ja sulki taskunsa tiukasti.
Sen jälkeen hän hipaisi haavaansa varovasti ja huomasi kipeän turvotuksen nousevan siihen vähitellen. Hän otti toisesta taskustaan paperinpalan ja tuputteli sillä haavaansa. Haavaan sattui ja tuntui kuin olisi pyöritellyt veistä siinä. Siihen kirveli, mutta Davidin oli pakko kestä jos hän halusi päästä pois täältä.



Sytyttäjä luku 1

luku 1

Olisiko se mahdollista? Kuka olisi oikeasti voinut tehdä niin? Kuka olisi voinut saattaa niin monen ihmisen hengen vaaraan, vain oman halunsa takia? Olisiko joku niin itsekäs?

Oli ensimmäinen koulupäivä tulipalon jälkeen. David käveli katuvalojen valaisemaa kujaa kuunnellen pöllöjen hiljaista huhuilua. Jokainen askel narahti hänen jalkansa alla ja pienikin ääni kuului paremmin, kuin koskaan.
Oli sumuinen ja kylmä aamu. Ohi ajavien autojen ikkunat olivat huurtuneet viime yönä sataneesta lumesta.
Davidin sormia palelsi, vaikka hän oli kävellyt vasta muutaman metrin eteenpäin. Kouluun oli vielä  kilometri matkaa ja Davidin ruskean väriset talvisaappaat olivat jo nyt litimärät.
 Äskenhän oli vielä käpertyneenä lämpimään peittoonsa juoden kuumaa kaakaota. Radiosta tullut musiikki oli vain parantanut tunnelmaa.

David oli aina vain lähempänä ja lähempänä koulua ja hänen sydämmensä alkoi pamppailla tiheään tahtiin, aivan kuin joku olisi paukuttanut rumpuja hänen sisällään.
Kauankohan aikaa siitä on? David mietti kulkiessaan koulun pihan poikki.
Muutama tutun näköinen naama vilkuili Davidia tutkivan näköisesti. David vain nyökkäsi vastaukseksi. Hän oli liiän kylmissään sanoakseen kenellekkään mitään joten hän suuntasi koulun pääovesta sisään.

Koulu oli muuttunut. Sen seinät olivat kirkkaan vihreät ja uudenaikaiset. Vanhan koulun seinät olivat olleet paljon kotoisammat ja tummemmat.
David muisti, kuinka hän oli kävellyt samassa aulassa pari kuukautta aikaisemmin ja miten hänestä oli tuntunut hyvältä nähdä siniset lokerot seinän vierustalla ja liikunnanopettajan vaativat katseet heidän mittaillessaan Davidin tämän päiväisiä liikuntavaatteita.
Nykyään koulu vain ahdisti Davidia. Se oli autio ja äänetön. Kukaan ei nauranut äänekkäästi eikä kuiskaillut selän takana. David tiesi, kuinka tästä koulusta tulisi hänelle pelkkää painajaista, joten hän päätti muistella menneitä...
                                        
David ja hänen kaverinsa Mark olivat aina ennen pallotelleet koulun käytävillä ja yrittäneet ärsyttää opettajaansa. He naureskelivat samalla, vaikka huomasivat että tytöt vilkuilivat heitä pahastuneina. David oli laittanut kirjansa lakeroonsa ja tunnin alussa kuitenkin käynyt hakemassa ne takaisin. Biologian tunnilla hän oli vain lähetellyt kirjalappuja vieressä istuvan pojan kanssa ja irvistellyt opettajalle aina kuin tämä sanoi hänen mielestään jotain hassua. Oli ollut hauska saada koko luokka nauramaan hänen ilmeilleen ja se kun tunnin jälkeen oppilaat olivat kävelleet Davidin vierellä ja kyselleet tämän kuulumisia, se aika oli parasta.
Mutta mitä tapahtui sitten?! Se kirottu tulipalo pilasi kaiken!
Oli aivan tavallinen seiskaluokkalisen koulupäivä ja Davidilla oli matematiikkaa ensimmäinen tunti. Hän laski potenssilaskuja normaaliin tapaan välillä nauraen kavereidensa vitseille ja vilkuillen toisten vastauksia aina kun he eivät huomaa. Oli päästy jo tunnin puoliväliin, kun palohälytin alkoi soida ja opettaja nosti katseensa pelokkaana kirjasta.
Davidille sanottiin, että se oli varmasti vain palohälyttimien testausta, mutta jollain tavalla David tiesi, ettei hänelle puhutta totta. Opettajan hätäinen ilme ja käytävällä melskaavat ihmiset paljastivat sen hänelle.
Opettaja ohjasi koko luokan käytävälle, josta he lähtisivät palo-ovelle päin. Pieni ja siro ollessaan David jäi tietenkin muiden oppilaitten jalkoihin ja pääsi viimeisten joukossa ulos. Koko koulu oli kokoontunut kentälle pitämään palopalaveria, mutta David ei keskittynyt siihen vaan tuijotti vimmatusti palavaa koulua. Hänen rintansa pamppaili ja hänen jalkansa meinasivat pettää. Tuli riehui heidän edessään eikä kukaan voinut tehdä mitään. Palokunta oli kuulemma jo kutsuttu, mutta se ei löytäisi koululle hetkessä.
Ihmisiä pyörtyili ja itki koko ajan, mutta David vain tuijotti palavaa kouluaan. Hän tiesi hyvin, että hänen reppunsa, joka sisälsi melkein koko Davidin omaisuuden oli sisällä, mutta hän ei tahtonut välittää siitä. Yhtä hienoa näkyä,kuin se ei oltu koskaan ennen nähty!
Se kuitenkin pilasi kaiken! Vanhempien hakiessa lapsiaan pois koululta opettajat ilmoittivat väliaikasesta ratkaisusta siirtyä lähimpään suurkouluun. Davidin vanhemmat valitsivat Davidille toisiksi lähimmän koulun josta olisi hyvät bussireitit kotiin. Kukaan Davidin ystävistä ei kuitenkaan tullut samaan!
Nyt David oli kuitenkin palannut takaisin vanhaan kouluunsa, mutta sitä oltiin remontoitu rajusti.

Koulunkellot soivat hiljaa ja ääni kuulosti pikemminkin linnunviserrykseltä, kuin koulun kelloilta.
David lähti etsimään Äidinkielen luokkaansa uudesta koulustaan ja kieltämättä sai harhailla jonkun aikaa, että löysi oikean luokkasolun.
Luokkien edessä oli uusia ja pari vanhaakin opettajaa huutelemassa luokkansa nimeä.
Davidin luokka oli 7D. Hän yritti löytää sen pian, mutta tuntui kuin kukaan ei olisi huutanut hänen luokkansa nimeä. Lopulta hän päätti kysyä lähimmältä opettajalta.
Opettaja ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota Davidiin, mutta vaivautui silti osoittamaan luokan suuntaan.
Luokka oli siis eri solussa! David joutui kävelemään takaisin leveitä käytäviä, joissa hänestä tuntui kuin hän olisi ollut pieni riisinjyvä keskellä suurta paistinpannua.
Davidin solu oli seitsemäs luokkasolu, joten David joutui kävelemään vielä muutaman metrin päästäkseen sinne. Hän ei kuitenkaan löytänyt solua hän löysi vain vanhahkolta vaikuttavan oven, joka oli hieman raollaan. David avasi sitä hieman lisää ja hänen kasvoilleen tuli kylmä tuulen vire. Se tuoksui raikkaalta ja tutulta...