TAULUNMETSÄSTÄJÄ

-Trr... Trr... Trr! Museon varoituskello soi kimeästi, kun astuin vahingossa liiän lähelle maalausta.
Hyppäsin samantien kauemmas ja sanoin isälleni:
-Hups! Taisin astua liian lähelle.
Isäni nyökkäsi ja naurahti hiljaa. Katsoin häntä hetken, mutta sitten huomasin, että museon ikkunan ohi juoksi huppupäinen poika.
Osoitin poikaa nopeasti, että isäni huomaisi hänet, mutta isäni vain pudisteli minulle päätään ja jatkoi kävelyä. Raahauduin hänen peräänsä ja vilkaisin samalla uudestaan ohi juoksevaa poikaa.

Yht äkkiä huoneessa alkoi haista palanneelle ja hetki sen jälkeen palohälytin alkoikin soida. Ihmiset lähtivät ryntäämään ovellepäin, mutta isäni tarttui minua kädestä ja sanoi:
-Meidän täytyy odotaa ennenkun itse menemme.

Vihdoin tuli vuoromme ja isäni meni ovesta ulos ja ojensi kätensä minulle, yritin tarttua siihen, mutta en saanut otetta kuuman tulen kärventäessä paitani hihaa.
Isäni huusi minulle:
-Tule nyt! Tule nyt! Nopeasti, et muuten ehdi pois.
Hätääntyneenä minua alkoi pyörryttää ja aloin harhailla ympäriinsä. Kun en saanut mistään otetta eikä mielessäni liikkunut enää mitään järkevää, niin kaaduin ja tipuin... Ja tipuin... Ja tipuin.

Kun heräsin, niin päähäni koski. Tuntui kuin olisin tippunut pidemmänkin matkan. En heti kyennyt avaamaan silmiäni, mutta pystyin kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.
Ympärilläni kuului vaan musisointia, kuulosti, kuin joku olisi rummuttanut ja soittanut suoraan korvani vieressä.
Sain silmäni auki ja ensimmäinen asia minkä näin oli pellehattua pitävä viulisti. Hän hyppi omituisesti ympäriinsä ja soitti milloin mitäkin säveltä. Hänellä ei todellakaan ollut soittotaitoa tai nuottikorvaa.

Hänen vieressään oli tummatukkainen poika, joka piti päätään alhaalla ja painoi välillä jalkansa alas, jotta rummun basarista lähtisi pieni ääni. Poika ei selvästikään ollut kiinnostunut musiikista, vaan pikemminkin kyllästynyt.

Kykenin jo istumaan ja kun vihdoin sain aivoni selviksi, niin näin edessäni pitkän hiekkatien, jonka varrella oli kioskeja ja pajoja. Paikka näytti 1600luvun Englannilta. Joka puolella oli kioskeja, joissa myytiin mansikoita tai mustikoita ja kadun toisella puolella oli suutari, joka hakkasi miekkaa.

Olin aivan sekaisin, eikä mielessäni pyörinyt kuin vain kysymys: "Kuinka päädyin tänne"?

Ihme kyllä pääsin jaloilleni ja lähdin kävelemään eteenpäin. Näin edessäni vain loputtomasti kojun ja pajoja.

Kun olin kävellyt hetken, niin edessäni näkyi tutun näköinen rakennus... Se oli museo, jonne olin mennyt isäni kanssa.
Lähdin juoksemaan, niin kovaa kuin kykenin, sillä halusin elää siinä toivossa, että näkisin isäni museossa ja hän rutistaisi minua, niin lujaa ettei henkeni enää kulkisi.
Kun jo melkein törmäsin oveen niin kokosin itseni ja astuin ovesta sisään.

Siellä ei ollut ketään, ei ketään... Paikka oli tyhjä, lukuunottamatta 341 maalausta, jotka loisteliaina säteilivät seinillä. Paikka oli muuten täysin tyhjä, mutta silti kodikas, sillä se oli täsmälleen sellainen, millainen se oli ollut kun isäni oli astunut ulos palavasta museosta ja olin jäänyt sinne yksin.
Suljin silmäni ja toivoin, että paikassa olisi joku ja samantien kuulin mukavan miehen äänen sisälläni. Ääni kuulosti taianomaiselta ja se sanoi: "Tutki tauluja ja niiden nimiä, huomaatko muutosta?"

Vilkaisin nopeasti ympärilleni, enkä nähnyt tauluissa mitään erikoista. Lähdin kuitenkin kävelemään taulujen vierestä ja katselemaan niiden tarkasti maalattuja yksityiskohtia. Vaikka astuin taulun lähelle, hälytyskellot eivät soineet. Pystyin jopa koskettamaan taulua ilman, että museossa kuului mitään ääntä. Hälytysjärjestelmä ei siis ollut asennettu, mutta miksi? Sehän oli sama paikka, jossa olin hetki sitten ollut ja silloin hälytysjärjestelmät vaikuttivat hyvinkin toimivilta.
Jatkoin kävelyä ja koskettelin vähänväliä tauluja vain tunteakseni niiden sileän pinnan. Se tuntui rentouttavalta, mutta samalla myös erittäin ahdistavalta, kun 341 taulun joukosta piti yrittää löytää taulu jossa oli virhe.
Vaikka tunsin tauluista kaikki, niin siltikään silmääni ei pistänyt yksinkään virhe, mutta olinhan vasta kiertänyt ja katsonut puolet tauluista. Sitten, kohdalleni tuli taulu, jossa ei ollut mitään. Siinä oli vain vitivalkoinen kangas, jonka pinta tuntui sametilta. Hieroin käsiäni kankaaseen ja yritin samalla erottaa taulun vieressä olevaa maalaaman nimeä. Siinä luki: Leonardo Da Vinci... Mona Lisa.

Sitten huomasin Mona Lisan vieressä olevan taulun, jossa ei myöskään ollut mitään. Taulun nimi oli: Huuto, ja sen oli maalannut Edvard Much.

Astuin pari askelta taaemmas ja katsoin tauluja tarkkaan. Ne molemmat olivat tosiaan tyhjiä, niissä ei ollut mitään ja sitten kuiskasin itselleni: "Wau, tämä on ihmeellistä"
Samantien kuulin takaani hiljaisen äänen ja käännyin ympäri. Takanani seisoi vanhan näköinen mies, joka... Leijui ilmassa! Miehellä oli taikasauva, jota hän pyöritteli sormiensa välissä, sekä sininen kaapu, josta lähti vaaleita säteitä ilmaan.
Mies sanoi minulle: "Hei, olen Rauli, velho. Löysit oikeat taulut. Hienoa! Nyt sinun täytyy löytää tauluista puuttuva henkilö... Aivan kuulin oikein.. Sinun täytyy löytää se täältä! 1600luvun Englannista. Ne voivat olla missä vain! Ja sitten kun löydät ne, niin vihellä kerran niin musta aukko tulee luoksesi ja vetäissee ne sisäänsä!"
Tuijotin miestä suu auki ja sanoin hiljaa:"Eli? Kauanko minulla on aikaa?"
Mies kohautti hartioitaan ja katosi. Hän hävisi tuhkana ilmaan ja nostin käteni vaistomaisesti pystyyn ja suustani pääsi epätoivoinen vinkaisu.

Olin aivan paniikissa ja aloin tunnustelemaan taskujani, jos niistä löytyisikin puhelin tai joku elektroniikkalaite jolla voisin soittaa isälleni ja kysyä apua. Ei siellä mitään ollut. Ei mitään muuta, kun vaivainen 24puntaa. Mutta... Niillä saisikin jotain... Onhan täällä kojuja, joilla myydään hedelmiä ja vihanneksia!

Kävelin ovesta nopeasti ulos ja menin heti ensimmäiselle kojulle, jonka näin. Kojulla oli mies, jolla oli musta parta ja pyöreän malliset kasvot. Mies katsoi minua ja kysyi:
"Mitä saisi olla?"
"Ottaisin vain kaksi porkkanaa ja omenan, kiitos" sanoin kyllästyneen kuuloisena.
Mies ojensi minulle pussin, jossa oli tilaukseni ja kysyi:
"Entäs muuta?"
"Ei kai... Hei oletko nähnyt tälläistä naista?" Kysyin, muistettuani mitä oikeasti olin tekemässä.
Mies vain pudisteli päätään, mutta sitten nosti katseensa vastakkaisen talon katolle ja osoitti sinne hätääntyneenä.
"Kuka tuolla on?!" Hän huudahti pelokkaana ja polvistui piiloutuakseen.
"Ei, ei hätää. Kiitos!" Huusin lähtiessäni juoksemaan katolla kiipeilevää naista kohti.

Nainen joka oli katolla oli Mona Lisa, juuri se ketä olin etsimässä. Tai no eihän sitä naiseksi voi sanoa, koska hän on karannut taulusta, mutta toisaalta voi.
Hyppäsin seinällä oleville tikapuille ja ponnistin itseni pari askelmaa ylemmäs. Pääsin katolle ja lähdin juoksemaan eteenpäin. Mona Lisa huomasi minut ja kääntyi katsomaan minua. Hän kysyi hiljaisella äänellä:
"Kuka olet ja mistä tulet?"
Varoin sanojani hieman, mutta sanoin kuitenkin niinkuin tuntui hyvältä.
"Olen Mary Weak ja vannon etten tee sinulle mitään pahaa! Tulen 2000luvun Englannista, enkä todellakaan tiedä miten päädyin tänne, tai miksi edes olen täällä, mutta yritän päästä pois!"

Mona Lisa katsoi minua epäillen, mutta astui sitten pari askelta lähemmäs ja hyökkäsi kimppuuni. Menin paniikkiin ja yritin puolustautua, mutta huomasinkin, että hän vain halasi minua. Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja kuulin hänen kuiskaavan:
"Kiitos, minäkään en tiedä miksi olen täällä, mutta tahdon takaisin... Auta minua"
"Varmasti autan" sanoin juonikkaasti ja päästin samalla suustani pienen ja hiljaisen vihellyksen, vain kutsuakseni mustanaukon paikalle.

Samassa musta-aukko pyöriikin paikalle ja tartuin Mona Lisaa kädestä ja sanoin:"Vannon, että pääset juuri sinne minne kuulut, kun astut tuonne."
Sen jälkeen tönäisin hänet mustaanaukkoon ja kuulin hänen huutavan vain:
"Kiitos tuhannesti, korvaan tämän!"
Hymyilin itsekseni, vaikka tiesin, että en koskaan tule kokemaan hänen kanssaan mitään.

Kiipesin katolta alas Ja kävin vielä kojulla olleelle miehelle sanomassa, että vaara on ohi, jotta hän rauhoittuisi hieman, sillä hän oli edelleen kyyristyneenä kojuunsa.

Juoksin kadun toiseen päähän ja nappasin pelleltä näyttävältä viulistilta viulun, vain saadakseni rahaa.
Aloin hyppiä ja pomppia ympäriinsä ja vinguttelin viululla pari osaamaansa kappaletta.
Kun lopetin, niin pari miestä kävi heittämässä rahaa minulle ja kiitin heitä. Sitten annoin viulun takasin pellelle ja aloin jyrsimään ostamani omenaa. Se maistui suunnilleen normaalille, mutta se alkoi olla ehkä hieman hapanta.
Annoin omenan kodan pienelle roskapussia kantavalle mummolle ja nyökkäsin kiitokseksi.
Sitten lähdin taas etsimään ihmistä, joka voisi neuvoa Huuto maalauksessa olevan miehen sijainnin.
Päätin mennä kojulla olleen miehen luokse, koska häneen voisin todennäköisesti luottaa, joten otin kadunkulmasta hevosen ja hyppäsin sen selkään.

Laukkasi muutaman metrin ja laskeuduin sen selästä varovaisesti. Kiinnitin sen kadun kulmalla olleeseen koukkuun ja menin kojun luokse.
"Oletko kentien nähnyt tälläistä miestä, haluasin löytää hänet, koska... Minulla olisi hänelle asiaa?" Kysyin mieheltä nopeasti. Mies hätääntyi ja änkytti jotain epäselvästi.
Katsoin miestä kysyväsi ja hän vilkaisi minua pelokkaana. Sitten hän polvistui kojunsa taakse ja sielä alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Kurkistin kojuun ja suustani pääsi kovaääninen naurahdus, jos sitä voi naurahdukseksi kutsua. Mies korotti katseensa minua kohti ja katsoi minua pahastuneena. Siinä vaiheessa tajusin, että hänessä oli jotain yhdennäköisyyttä Huuto maaluksen kanssa. Hänen partansa alkoi varista karva karvalta pois ja hänen kasvon piirteensä alkoivat muuttua koko ajan ohuemmiksi. Hänen vaatteensakkin aloivat muistuttaa yhä enemmän Huudon vaatteilta.
Sitten tuli hetki jolloin ympäriltä ei kuulunut mitään, kylmä tuuli vain kylmetti meitä. Minun ruskeat hiukseni liehoivat tuulen mukana kasvoilleni ja Huudon raskas hengitys kuului kovempana, kuin koskaan ennen olin sitä kuullut.
Hiljiasen hetken jälkeen, näin kuinka huudon suu aukesi  ja sen jälkeen siitä alkoi kuulua epätoivoista ja kovaäänistä kiljuntaa. Se ei kuulostanut lainkaan huudolta, vaan pelokkalta kiljunnalta. Se vinkui korvissani eikä sille tuntunut olevan loppua.

Säikähdin ja astuin muutaman askeleen taemmaksi. Sitten vihelsin, niin kovaa, kuin suinkin jaksoin ja samalla sekunnilla musta-aukko ilmestyi viereeni.
Osoitin Huudon suuntaan, jotta musta-aukko tajuaisi liikkua sinne, mutta se ei ymmärtänyt ja koitin uudestaan. Se ei totellut vieläkään. Jouduin toistamaan tämän kymmeniä kertoja ja ympärilläni olleet ihmiset tuijottivat minua kummastuneina. En silti kiinnittänyt heihin huomiota, vaan jatkoin sinnikkäästi yrittämistä.
Kun käteni jo alkoi väsyä huitomisesta, niin kuulin takaani Raulin lempeän äänen:
"Sinun täytyy viedä maalaus mustaanaukkoon, et muuten ikinä onnistu."
 "Niin tietenkin" Ajattelin ja hyppelehdin mustanaukon ylitse päästäkseni Huudon luo.
Tartuin tätä kädestä tukkien samalla toisella kädellä korvani, sillä hänen kimakka huutonsa kuului, kuin porauksena korvaani. Vedin huudon mustan aukon viereen ja tönäisin hänet alas. Hän ei kuitenkaan tippunut vaan jäin roikkumaan käteeni yhä huutaen. Koitin kaikin voimin työntää hänet alas, mutta turhaan, hänen ottensa oli liiän tiukka minulle, olinhan minä vasta 13-vuotias.
Pyysin vieressäni seisoskelevaa miestä apuun ja hetken epäröinnin jälkeen tämä vastahakoisesti suostuikin. Mies tarttui vahvoilla käsillään Huutoon ja nosti hänet pois mustasta-aukosta. Sitten hän irroitti otteensa sulavasti ja nyökkäsi minulle, ikäänkuin olisi sanonut: "Olehyvä vaan"
Raivostuin ja huusin hieman liiän kuuluvalla äänellä:
"Se pitää heitää sinne, ei ottaa pois!"
Mies näytti ymmärtävän, sillä hän tarttui Huudon lanteisiin ja viskasi tämän osaavasti alas.
Kiitin miestä ymmälläni ja selitin hänelle miksi Huuto piti saada alas mustasta-aukosta.
"Selvä, hyvä että pystyin auttamaan." Mies sanoi ja käveli pois.
Vaikutti siltä, että mies olisi tehnyt työtään, sillä hän ei vaikuttanut ollenkaan häkeltyneeltä, vaan pikemminkin rennolta ja ymmärtäväiseltä. Vilkutin hänelle kuitenkin ystävällisesti, mutta samalla ymmälläni.

Sen jälkeen lähdin kävelemään museolle päin, nähdäkseni oliko taulujen henkilöt tauluissaan. Sain kohdalleni paljon kiinnostuneita katseita, sillä ihmiset ihmettelivät, kuinka olin saanut aukon maahan vain viheltämällä. Näin osan jopa yrittävän samaa, mutta eivät he siihen tietenkään pystyneet. Eräs mies tuli jopa kysymään minulta, että:
"Kuinka sinä tuon teit?"
"Tuosta vaan, ei se vaikeaa ole." Tyydyin vastaamaan, sillä en keksinyt parempaakaan selitystä äskeiselle, niin ihmeellistä se oli minunkin mielestäni ollut.

Kun vihdoin pääsin museon sisään, niin ensimmäinen asia minkä näin oli Rauli. Hän katsoi minua tyytyväisenä ja sanoi:
"Onnistuit tehtävässäsi. Upeaa! Ajattelin, että tahtoisit kenties palkinnon? Selvähän se! Annan sinulle pussillisen täältäpäin otettua hiekkaa! Tiedän, se saattaa kuulosta tyhmältä, mutta se tuo sinulle loppuiäksesi turvaa."
Samalla hän ojensi minulle violetin nahkapussin, jonka sisällä oli hienoa ruskeaa hiekkaa. Kiitin häntä ja pujotin pussin syvälle taskuuni.
Rauli näytti tyytyväiseltä ja sitten hän heilautti sauvaansa ja eteeni ilmestyi valtava heijastus, siitä mitä tulipalo hetkellä oli tapahtunut.

Näin kuvaelmasta, vain kuinka huppupäinen poika heitti palavan tulitikun maahan ja kuinka ihmiset ryntäilivät ovesta ulos hädissään. Näin itseni hätääntyneenä museon sisäpuolella ja aavistin , kuinka kauheaa tulee olemaan, kun nään museon rauniot ensikertaa.
Silloin Rauli keskeytti kuvaelman ja totesi kovalla ja kuuluvalla äänellä:
"Tuolla sinäkin olit!" Eikö ole uskomatonta...? Uskoisin, että haluat takaisin. Haluaisit palata hetkeen, jolloin museo ei ollut vielä syttynyt palamaan?"
"Kyllä...." Vastasin epäröiden ja niin hiljaa, etä tuskin siitä edes kuuli mitään.
Rauli kuitenkin vaikutti siltä, että hän olisi kuullut, sillä hän jatkoi:
"Voin antaa sen sinulle, jos nyt vain suljet tiukasti silmäsi ja ajattelet kaikkea mitä rakastat. Voit palata takaisin siihen hetkeen ja lähteä isäsi kanssa museosta, niin, että teille ei käy mitään."
Nyökkäsin ymmärtäväisesti, mutta epävarmasti, koska minulla itselläni oli paljon parempi idea...!

Kun aloin ajattelemaan läheisiäni, niin ensimmäisenä mieleeni tuli isäni. Hän on niin rakastavainen ja jaksaa aina välittää minusta. Seuraavaksi ajattelin 4-vuotiasta pikkuveljeäni Camia. Hänkin on niin pieni ja kiltti. Hän saa minut aina nauramaan. Sitten mielessäni käväisi äitini, tai siis hänen viimeiset hetkensä luonani. Hän oli  niin nopea liikkeissään ja ei miettinyt ollenkaan mitä teki, kun hän jäi varomattomasti auton alle.
Ajattelin tietenkin myös parhaita ystäviäni Millaa ja Matia, he auttoivat minua aina, kun minulla oli vaikeaa ja pari päivää sitten he jopa lupautuivat auttamaan minua kouluprojektissani, kun sitä heiltä pyysin. Tietenkin ajattelin myös viulunsoiton opettajaani ja ratsastustallilla olevia hevosia.
Näitä pyöritinkin mielessäni seuraavat kymmenisen minuuttia...

Vihdoin Rauli osoitti minua taikasauvallaan ja mumisi jotain loitsuja, joista en ymmärtänyt mitään.
Eteeni ilmestyi suuri valkoinen ympyrä, joka tiputtaisi minut suoraan siihen hetkeen, kun ensikertaa nään huppupäisen pojan.
Astuin varovaisesti jalallani sen sisälle ja huusin Raulille:
"Kiitos!"
Rauli kuuli sen sillä hän mumisi jotain itsekseen ja sitten näin hänen häviävän tuhkana ilmaan.
Laitoin toisen jalkanikin aukkoon ja samassa putosin yllättävän lyhyen matkan jaloilleni juuri siihen kohtaan johon olin jäänyt nähdessäni huppupäisen pojan juoksevan museolle.

Isäni pudisti päätän, kun huomasin olevani museossa ja, että osoitin ohi juoksevan pojan suuntaan. Sitten päätin toteuttaa nerokkaan ideani!

Juoksin nopeasti Huuto ja Mona Lisa maalausten luokse ja kaivoin taskustani Raulilta saamani hiekan. Kaadoin sen käteeni ja sirottelin sen vikkelästi maalausten väliin. Se putosi maahan, kuin hidastetussa elokuvassa ja sen ja maan välinen kosketus kuului suurena tömähdyksenä korvaani.
Katsoin nopeasti kohtaa, jonne olin hiekan pudottanut ja sitten pujotin tyhjän nahkapussin takaisin taskuuni.
Juoksin nopeasti takaisin isäni luokse ja halasin häntä.
"Kiitos, että olet siinä. Minulla oli ikävä" Sanoin hiljaa rutisaten häntä lujasti.
Isäni vastasi minulle:
"Tässä on hyvä olla."
Sitten hän tarttui minua kädestä ja jatkoimme kävelemistä taulujen välissä.

Odotin hetken ja näin huppupäisen pojan juoksevan pois museolta, juuri niin kuin olin nähnyt aiemminkin. Siitä tiesin, että pian museo syttyisi palamaan jos suunnitelmani: ripotella onnenhiekka taulujen väliin, turvaamaan museota. Ei toimisi.
Kuulin Raulin ystävällisen äänen korvissani:
"Loistavaa!"
Ja siitä tiesin, että olin onnistunut!

Sytyttäjä osa 2 luku 1 (harjoitus luku)

hevosen voi viedä veden ääreen, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan.

David oli etsinyt käytävän uudelleen ja käveli nyt sitä pitkin. Hänen silmissään näkyi jo punaisena avautuva liikuntasali, jossa hän oli ollut edellisenä päivänä loukussa. Hän arveli, että Cristine olisi häntä vastassa, mutta kun David oli peilin luona, eikä hän edelleenkään nähnyt tätä niin hän luovutti.
Hän raotti peiliä hieman ja astui rohkeasti askeleen eteenpäin. Ylätyksekseen hän osuikin vain maahan, joka oli tasaisena hänen jalkojensa alla. Kun hän oli astunut peilin taakse kokonaan, niin alusta jolla hän seisoi lähti laaskeutumaan alaspäin. David näki samat pienet käytävät ja tylsät harmaat seinät ymprillään. Tila oli silti suuri ja avara.

Vähän ajan pääästä David olikin jo maassa. Ensimmäinen asia minkä hän näki oli Cristinen nuhruiset, mutta kauniit kasvot. Cristine hymyili omaa suloista hymyään ja tarttui Davidia käädestä. Hän oli vahva ja kun hän veti Davidia pienellä polulla niin Davidin täytyi mutkitella, että hhän mahtui kapeista väleistä.

David ei tiennyt minne he olivat menossa, muutta hän luotti Cristineen täysin.

Sytyttäjä luku 10

Luku 10

Tyttö nousi ylös Davidin perässä ja katsoi tätä ujosti. David osoitti suuntaan josta oli tullut ja pyysi Cristineä neuvomaan tälle tien ulos.

Cristineä nyökkäsi ja tarttui Davidia kädestä. Hän veti tätä nopeasti eteenpäin ja pujahteli mitä uskomattomista väleistä, joista David joutui ahtautumaan päästäkseen niistä läpi. 

Lopulta he olivat perillä. David kiitti tyttöä ja meni paikkaan josta hän oli pudonnut alas. Cristine tuli perässä ja veti seinässä kiinni olevasta kahvasta ja laite alkoi nousta. Laite nousi joka sekuntti ylemmäs ja ylemmäs. David joutui ottamaan Cristinestä kiinni, ettei häntä pyörryttäisi liikaa.

Vihdoin David näki tasanteelle, josta oli tullut sisään. Hän tunnisti vaaleanharmaan liikuntasalin lattian, jota pitkin oli kävellyt löytäessään peilin. 

David vilkaisi kelloa ja se näytti puoli seitsemää aamulla. Apua! Koulu alkaisi pian... 

David kääntyi Cristineä päin ja sanoi tälle nopeasti.

"Kiitos avusta. En olisi ikinä löytänyt takaisin ilman sinun apuasi. Kiitos paljon! Lupaan tulla käymään, jos vain löydän tänne takaisin... En myöskään paljasta sinua kellekään. Lupaan sen!"

David tarttui Cristinen käteen ja puristi sitä tiukasti. Hän irroitti otteen hiljaa ja lähti juoksemaan ovelle päin. 

Hän näki Cristinen pään vähitellen katoavan kuoppaan ja hänen poskellaan valui kylmä kyynel. 

Cristine oli koskettanut hänen sydäntään. Hän oli ollut toivoton ja tuntui kuin hän ei enää osaisi puhua. Cristinestä oli silti toivoa. David päätti että jonain päivänä Cristine puhuisi! David opettaisi häntä niin pitkään, että Hän oppisi. 

Käytävä näytti pitkältä, mutta Davidin täytyi jaksaa juosta se loppuun. Hän tiesi, että ensimmäiset oppilaan tulisivat jo seitsemän jälkeen, joten hänellä oli kiire. 

Hän juoksi käytävän loppuu ja huomasi oven olevan auki! Kuka oli avannut sen? Se oli aivan sama! Täytyi ehtiä ensimmäiselle tunnille! 

David oli jo aulassa,kun hän näki Markin edessään kiireisen näköisenä. 

"Hei! Täällähän sinä olet. Äitisi on etsinyt sinua! Missä olet ollut?... Aivan sama soitan äidillesi, että olet täällä."

David yritti kieltää Markkia, mutta Mark puhui jo hänen äidilleen. 

Davidin ihokarvat nousivat pystyyn ja hänen teki mieli paiskata Markin puhelin maahan, ennen kuin kuulisi äitinsä huutavan vihaisena langan toisessa päässä. Mutta hämmästyksekseen hän kuulikin Markin sanovan.

"David on täällä! Hänellä olikin viiteen asti koulua, koska hän ei ollut ehtinyt tehdä erästä kuvistyötä loppuun... Niin juuri! Hän tuli Sen jälkeen meille yöksi,koska kotiinne oli kuulemma liian kaukana ja hän oli hävittänyt piponsa... Niin, hän on turvassa! Juuri niin.... Selvä hei hei!"

David katsoi Markkia ihmeissään suu auki. 

"Saat kiittää onneasi, että juuri minä olen ystäväsi!" 

Mark sanoi ylpeästi ja vilkaisi Davidia pyytävänsä näköisesti.

"Kiitos"

David sai kurkustaan  rykäistyä. Hän tarttui Markin löysään huppariin ja nostin tämän ilmaan. Mark irroitti tämän otteen ja läimäisi Davidia päähän hiljaa. He nauroivat yhdessä ja lähtivät seuraavalle tunnille.

David oli ehtinyt, ja mikä parasta Mark oli valehdellut hänen puolestaan! Hän oli siis vielä puhtaalla maalla. 

Ensimmäinen tunti alkoi, mutta David kelasi mielessään vain tämän päivän tapahtumia. Cristine... Liikuntasali... Peili... Kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Kaikki vaikutti suunnitellulta, kun sitä jälkeen päin ajatteli. 

Mark heitti Davidia kumilla ja tämä havahtui ja hymyili Markille.
David käänsi katseensa pois ja kirjoitti vihkoonsa isoin kirjaimin:

SYTYTTÄJÄ!<3

Sytyttäjä luku 9

luku 9

Tyttö oli hyvinkin voinut olla Cristine, mutta kuka Davidin unessa ollut enkeli sitten oli? Hän ei ollut vaikuttanut laisinkaan Cristineltä, vaikka molemmilla oli ruskeat hiuksen ja ohuet kasvonpiirteet. Hän olisi silti voinut olla Cristine.

Davidilla ei nyt ollut aikaa miettiä sitä. Hänen täytyisi nyt lähteä etsimään tyttöä, jonka oli juuri nähnyt. Oli se sitten Cristine tai ei!

David lähti kävelemäään eteenpäin ja hän otti välillä muutaman juoksuaskeleen liukkaalla maalla. Hän päätyi risteykseen, jossa hänen täytyi valita lähtisikö hän pimeällle vai valoisalle polullle. Hän mietti sittä hetken, mutta päätti sitten lähteä pimeälle polulle. Se oli varmasti väärä valinta, mutta hänen oli pakko ajatella tyttöä. Jos hän olisi ollut tämä, niin hän olisi mennyt pimeällle polulle.

David lähti kävelemään eteenpäin pimeässä. Hän ei nähnyt mitään, mutta yritti silti katsoa parhaansa mukaan jalkoihinsa Matka tuntui pitkältä ja sen varrella oli monta ohutta käytävää, joista David ei olisi mahtunut kulkemaan. Ainoastaan tyttö jonka David oli nähnyt niin olisi mahtunut menemään tuon kokoisesta kolosta.

David lähti jatkamaan matkaansa ja näki taas saman  tytön varjon. Hän kyyristyi ja laahusti hitaasti tytön luo. Tyttö  näytti likaiselta ja siltä ettei ollut käynyt ikinä suikussa. Hänen kasvoissaan oli mustia läikkiä ja palovammoja. Tytön vaatteet olivat likaise ja niistä oli repeillyt paloja. Hänellä oli myös puhjenneet mustat tossut jaloissaan. Hänen jalkansa olivat ruvilla ja ne näyttivät todella kipeiltä.

Tyttö huomasi Davidin ja oli lähdössä pakoon, kun David sanoi rauhallisesti.

''Cristine?''
Tyttö vilkaisi Davidia ja jäi paikoilleen. David katsoi häntä ja tyttökin keskitti katseensa Davidiin. Heillä oli lyhyt katsekontakti, jonka aikana David tajusi kuka tyttö oli! Tyttö oli Cristine. Hän oli todellakin ollut Davidin kanssa samassa koulussa koko ala-asteen. Cristinekin näytti tunnistavan Davidin ja tuli häntä kohti hitaasti. David odotti, että Cristine sanosi jotain, mutta turhaan. Cristinen ilme ei värätänytkän kun hän lähestyi Davidia hitaasti. Hetken David luuli, että Cristine tulisi halaamaan häntä, mutta sitten Cristine nappasi Davidin taskussa olevan tulitikkurasian ja laittoi sen nopeasti reppuunsa. Hän sulki repun ja käänsi selkänsä Davidille. David hätkähti ja koputti tätä olkapäälle.
''Hei! Tunnistat varmaan minut? Olen David... Olin kanssasi samalla luokalla koko ala-asteen.''
David sanoi rauhoittavasti ja katsoi Cristineä. Hän ojensi kätensä Cristinelle ja kuiskasi tämän nimeä hiljaa.
Cristine nyökytteli ja katssoi Davidia olkansa takaa.
''Saanen kysyä.... Poltitko sinää koulumme?''
David kysyi varoen ja katsahti Cristinen reppua.
Cristine avasi suunsa, muttta hänestä ei tullut ääntä. Hän oli hiljaa. Hän nyökkäsi epävarmasti ja näytti siltä, kun hän purskahtaisi pian itkuun. David silitti Cristineä selkään ja sanoi.
''Anna ne tulitikut minulle, niin kukaan ei saa tietää mitään. Ole kiltti. En tahdo pahaa pelastaisin sinut vaan.
 Joten kävisikö?''
Tyttö katsoi Davidia piitkään ja hiljaisuus vallitsi huonetta. David alko pellätä,, että Cristine lähtisi juoksemaan, mutta tämä antoikin rasian Davidille ja hymyili hieman. David kiitti Cristineä ja nousi ylös.

Sytyttäjä luku 8

Luku 8

Kun David avasi silmänsä, niin hän huomasi katosta tippuvat vesipisarat. Ne tippuivat suoraan Davidin niskaan. Hän huomasi myös edestään kuuluvan hiljaisen piipiityksen. Ääni kuului selvästi kahdesta kivestä. Joku hankasi kiviä yhteen. Kuka se oli?

David mousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän oli nukkunut ehkä kymmenen minuuttia, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi aivan virkeä. Hänestä tuntui, kuin joku olisi rummuttanut hänen päänsä sisällä.

David lähti seuraamaan ääntä käytävällä, josta oli tullut jo hieman valoisampi. Hän vilkaisi aina välillä taakseen varmistaakseen ettei siellä ollut ketään. 

Hetken käveltyään David näki edessään tumman varjon. Varjo näytti lapsen varjolta, ehkä enemmän tytön. Se oli pieni ja varjo oli käpertynyt pieneen kasaan. Varjon johtaja teki selvästi jotain käsillään. 

David keräsi rohkeutensa ja astui varjon viereen. Varjo nousi pystyyn ja hypähti taaksepäin. 

David ei välitttänyt vaan tuli lähemmäs varjoa. Juuri kun David olisi koskettanut varjon lähdettä, niin se lähti nopeasti juoksuun.Varjon liikkeet olivat huomaamattomat ja tasaiset. Varjo katosi, eikä David nähnyt enää mitään. Valo oli kadonnut, mutta David erotti maassa pienen rasia. Hän otti sen käteensä ja huomasi sen olevan tulitikkurasia.

David raotti pelokkaana rasiaa ja näki siellä kasoittain kärventyneitä tulitikkuja. Niitä oli siis käytetty!

David ravisi rasiaa nähdäkseen oliko tulitikkuja enemmänkin. Niitä ei ollut. Rasian pohjalta löytyi vain tummaksi värjäytynyt lappu. Lapussa oli punaisella kynällä kirjoitettu nimi: CRISTINE.

Cristine... Davidin luokalla oli pari vuotta sitten Cristine niminen tyttö, jolla oli ongelmia kotonaan. Cristine ei koskaan puhunut kellekkää, mutta joskus saattoi kuulla tämän kuiskaavan hiljaa: Isä. 

Hänen isänsä oli muuttanut pois ja se oli ollut Cristinelle raskasta sillä hän jäi sen jälkeen yksin. Hän asui lasten kodissa, jossa hän ei viihtynyt laisinkaan. 

Cristie oli kadonnut juuri kutos- ja seiskaluokan välisenä kesänä.

Sytyttäjä luku 7

luku 7

David nousi ylös ja kompuroi hieman, mutta lopulta sai tasapainonsa hallintaan. Hän otti askeleen eteenpäin ja sitten toisen ja kolmannen. Tiputus ei ollut ilmeisesti murtanut Davidin jalkoja, ja käsiäänkin tämä pystyi liikuttamaan. Niska hänellä tosin oli hieman kipeä, mutta se ei haitannut. Davidin piti vain löytää uloskäynti ja jos mahdollista niin... Enkeli!

Enkelin löytäminen olisi ollut unelma. Enkeli olisi voinut liitää Davidin ulos ja pelastaa tämän hengen. Vaikka kyllä David tiesi ettei enkeleitä ollut olemassa. Vai oliko? Ainakin niin kauniilta enkeli näytti! Se oli kuin sadusta, sen hiukset ja piirteet. Hän oli laiha, kuin mikä, mutta se ei Davidia näyttänyt haitanneen.

Mutta tärkeintä oli kuitenkin löytää turvalinen uloskäynti, tai ainakin turvallisempi kuin edelliset. Niistä kaikista David oli luullut pääsevänsä ulos.

David käveli käytävää pitkin vilkuillen välillä taakseen. Hän ohitti monta pientä käytävää, mutta käytävät olivat liiän kapeita Davidille. Uloskäyntiä oli mahdoton löytää, kellokin oli jo varmaan yli puoli yön ja Davidia väsytti. Hän joutui pysähtymään monta kertaa ja pari kertaa hän istahti maahan ja nojasi sienään.

''Olen kävellyt jo liiänkin pitkään'' Hän tuhahti itsekseen ja hiljaa. Hän ei jaksanut enää jatkaa eteenpäin. Hänen oli jäätävä tähän.

Sytyttäjä luku 6

luku 6

Davidin jalka hipoi tyhjää! Hän ei tuntenut mitään jalkansa alla. 

David yritti vielä pysäyttää liikkeensä, mutta turhaan. Hän oli jo ehtinyt nojautua eteenpäin painonsa varaan. Mikään ei voinut enää pysäyttää hänen liikettään. 

David putosi alaspäin pimeään rotkoon. David ei nähnyt jalkoihinsa, joten ei voinut päätellä kauanko pudotus vielä jatkuisi. Sen hän tiesi, että pudotus oli jatkunut jo reilut pari minuuttia. Davidin vauhti oli ehtinyt kiihtyä jo valon-nopeuteen, eikä hän pystynyt pysähtymään. Välillä David näki kapeita käytäviä seinien varrella, mutta ei saanut niistä otetta.

Yh't äkkiä David näki jalkojensa alla valoa. Hän tömähti maahan jalat edellä ja hän liukui mahalleen. Hän ei tuntenut kipua. Ei mitään... Ympärillä vain pimeni! 

David vaipui syvään uneen... Syvään, syvään uneen...

Unessa Davidin eteen ilmestyi enkeli, joka painoi kätensä Davidin otsalle. Enkeli Kietoi harsonauhan Davidin polven ympärille ja laittoi pyyhkeen Davidin niskan alle.

Enkelillä oli tummat suorat hiukset ja kaunis kapea naama. Hänen kasvon piirteensä olivat täydelliset ja hän oli laiha. Hän näytti siltä, ettei olisi koskaan syönyt mitään. Enkeli kulki vaaleassa pitkässä mekossa. Ja hänellä oli yllään pienet siniset timanttikorvakorut. Hänen silmänsä olivat siniset ja hänen ihonsa oli sileämpi kuin sametti.

Enkeli kumartui Davidin eteen ja silitti tämän tummia ja lyhyitä hiuksia. Enkelin silmät eivät värähtäneetkään, vaikka hän istui Davidin edessä yli kymmenen minuutia. 

Hetken päästä enkeli käveli pois. Tai hän pikemminkin liisi pois, niin sulavat tämän liikkeet olivat.
Davidin silmät alkoivat raottua hieman enkelin lähdettyä ja pian ne olivat jo auki kokonaan.
David otti pyyhkeen niskansa alta ja huomasi sen olevan kostea. Hän painoi pyyhkeen vielä otsalleen ja sen jälkeen silitti sillä polveaan. Harsonauha kostui hieman, mutta se ei haitannut Davidia. David oli vielä liiän tokkurassa noustakseen, jotan hän jäi vielä hetkeksi makoilemaan paikalleen...