luku 2
David astui ovesta varovasti sisään jä hänen edessään näkyi kapea pimeä käytävä. Käytävä oli samanlainen, kuin hänen edellisessä koulussaan. Sinne olisi hyvin sopinut nopeasti lentävät lepakot ja pienet iljettävät torakat.
David muisti vanhan koulun käytävät, joissa oli aina niin mukava kävellä päivän aikana. Kouluun oli hauska mennä ja sieltä oli myös hauska tulla pois. Kouluun ei ikinä ollut väsyttävää mennä eikä siellä olokaan ollut niin hirveältä vaikuttanut.
Nykyisessä koulussa kaikki oli toisin!
Vaikka ensimmäinen päivä ei ollut edes vielä kunnolla alkanut David oli jo täysin tympääntynyt kouluunsa ja siellä olleisiin opettajiin.
Nyt Davidista tuntui, että hän voisi hyvinkin olla samaisella käytävällä, vaikka koko päivän!
Hänellä oli kuitenkin tunteja vielä seitsemän, joten hänen olisi pitänyt mennä biologian tunnille.
Käytävä oli kuitenkin niin kotoisa ja lämmin, että olisi sinne voinut vielä hetkeksi jäädä.
Toisaalta myös hän vosi hyvinkin sanoa olleensa kipeänä tai eksyneensä luokasta, kunhan hän vain huolehtisi että olisi viimeisellä tunnilla paikalla.
Se olisi helppoa! Kelloa Davidilla ei ollut, mutta hänen ajantajunsa ei pettäisi. Hän tunsi käytävän ja osasi varmasti kävellä sillä vaikka unissan... Tai no ei ehkä aivan!
David päätti lähteä kävelemään käytävää eteenpäin. Ei paljoa, mutta vähän.
David astui askeleen eteenpäin ja kuuli hiljaisen narahduksen jalkansa alta.
Tuntui aivan kuin olisi ollut maailaman pimeimmässä kolkassa, jossa kuulee vain oman tasaisen hengityksensä ja askeltensa narinan. Jos hengitys nyt oli niin tasainen tälläisessa tilanteessa.
Davidia kylmi ja hänestä tuntui, kuin joku tarkkailisi häntä nurkan takaa. Varmuuden varalta hän kävi vielä tarkistamassa kaikki takanaan olevat nurkat ennenkuin jatkoi eteenpäin.
David ei nähnyt mitään hän näki mielessään vain tumman käytävä jota pitkin hän käveli.
Käytävä jatkui ikuisuuksiin. David joutui pysähtymään välillä lepäämää ja sitten taas jatkamaan matkaa. Häntä hengäsytti ja hänen sydämmensä pamppaili tiheään tahtiin.
Vihdoin David näki edessään kirkkaana hohtavan punaisen valon. Valo soikaisi hänen silmänsä ja hetkeen hän ei kärsinyt avata niitä.
Kun hän sai silmänsä vihdoin auki, niin hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin päin.
Hänen teki mieli juosta, mutta hänen jaloistaan oli loppunut voima. Hän kaatui kovaäänisesti mahalleen ja voihkaisi hiljaa.
Tuntui, kuin kukaan ei olisi välittänyt hänestä eikä edes lähtenyt etsimään häntä. Hän oli aivan yksin keskellä kapeaa käytävää. Kukaan ei kunnellut! Kukaan ei välttänyt...
Hetken päästä David nousi ylös arastaen polveaan, johon oli tullut kipeä haava. Haava oli tullut maassa olleesta puukosta, joka oli laitettu pystyasentoon. Puukko oli musta ja siinä oli sininen kaiverrus. Kaiverruksesta David ei pimeässä saanut selvää, joten hän päätti ottaa puukon mukaansa. Hän laittoi sen taskuunsa ja sulki taskunsa tiukasti.
Sen jälkeen hän hipaisi haavaansa varovasti ja huomasi kipeän turvotuksen nousevan siihen vähitellen. Hän otti toisesta taskustaan paperinpalan ja tuputteli sillä haavaansa. Haavaan sattui ja tuntui kuin olisi pyöritellyt veistä siinä. Siihen kirveli, mutta Davidin oli pakko kestä jos hän halusi päästä pois täältä.
Tuntui aivan kuin olisi ollut maailaman pimeimmässä kolkassa, jossa kuulee vain oman tasaisen hengityksensä ja askeltensa narinan. Jos hengitys nyt oli niin tasainen tälläisessa tilanteessa.
Davidia kylmi ja hänestä tuntui, kuin joku tarkkailisi häntä nurkan takaa. Varmuuden varalta hän kävi vielä tarkistamassa kaikki takanaan olevat nurkat ennenkuin jatkoi eteenpäin.
David ei nähnyt mitään hän näki mielessään vain tumman käytävä jota pitkin hän käveli.
Käytävä jatkui ikuisuuksiin. David joutui pysähtymään välillä lepäämää ja sitten taas jatkamaan matkaa. Häntä hengäsytti ja hänen sydämmensä pamppaili tiheään tahtiin.
Vihdoin David näki edessään kirkkaana hohtavan punaisen valon. Valo soikaisi hänen silmänsä ja hetkeen hän ei kärsinyt avata niitä.
Kun hän sai silmänsä vihdoin auki, niin hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin päin.
Hänen teki mieli juosta, mutta hänen jaloistaan oli loppunut voima. Hän kaatui kovaäänisesti mahalleen ja voihkaisi hiljaa.
Tuntui, kuin kukaan ei olisi välittänyt hänestä eikä edes lähtenyt etsimään häntä. Hän oli aivan yksin keskellä kapeaa käytävää. Kukaan ei kunnellut! Kukaan ei välttänyt...
Hetken päästä David nousi ylös arastaen polveaan, johon oli tullut kipeä haava. Haava oli tullut maassa olleesta puukosta, joka oli laitettu pystyasentoon. Puukko oli musta ja siinä oli sininen kaiverrus. Kaiverruksesta David ei pimeässä saanut selvää, joten hän päätti ottaa puukon mukaansa. Hän laittoi sen taskuunsa ja sulki taskunsa tiukasti.
Sen jälkeen hän hipaisi haavaansa varovasti ja huomasi kipeän turvotuksen nousevan siihen vähitellen. Hän otti toisesta taskustaan paperinpalan ja tuputteli sillä haavaansa. Haavaan sattui ja tuntui kuin olisi pyöritellyt veistä siinä. Siihen kirveli, mutta Davidin oli pakko kestä jos hän halusi päästä pois täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti