TAULUNMETSÄSTÄJÄ

-Trr... Trr... Trr! Museon varoituskello soi kimeästi, kun astuin vahingossa liiän lähelle maalausta.
Hyppäsin samantien kauemmas ja sanoin isälleni:
-Hups! Taisin astua liian lähelle.
Isäni nyökkäsi ja naurahti hiljaa. Katsoin häntä hetken, mutta sitten huomasin, että museon ikkunan ohi juoksi huppupäinen poika.
Osoitin poikaa nopeasti, että isäni huomaisi hänet, mutta isäni vain pudisteli minulle päätään ja jatkoi kävelyä. Raahauduin hänen peräänsä ja vilkaisin samalla uudestaan ohi juoksevaa poikaa.

Yht äkkiä huoneessa alkoi haista palanneelle ja hetki sen jälkeen palohälytin alkoikin soida. Ihmiset lähtivät ryntäämään ovellepäin, mutta isäni tarttui minua kädestä ja sanoi:
-Meidän täytyy odotaa ennenkun itse menemme.

Vihdoin tuli vuoromme ja isäni meni ovesta ulos ja ojensi kätensä minulle, yritin tarttua siihen, mutta en saanut otetta kuuman tulen kärventäessä paitani hihaa.
Isäni huusi minulle:
-Tule nyt! Tule nyt! Nopeasti, et muuten ehdi pois.
Hätääntyneenä minua alkoi pyörryttää ja aloin harhailla ympäriinsä. Kun en saanut mistään otetta eikä mielessäni liikkunut enää mitään järkevää, niin kaaduin ja tipuin... Ja tipuin... Ja tipuin.

Kun heräsin, niin päähäni koski. Tuntui kuin olisin tippunut pidemmänkin matkan. En heti kyennyt avaamaan silmiäni, mutta pystyin kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.
Ympärilläni kuului vaan musisointia, kuulosti, kuin joku olisi rummuttanut ja soittanut suoraan korvani vieressä.
Sain silmäni auki ja ensimmäinen asia minkä näin oli pellehattua pitävä viulisti. Hän hyppi omituisesti ympäriinsä ja soitti milloin mitäkin säveltä. Hänellä ei todellakaan ollut soittotaitoa tai nuottikorvaa.

Hänen vieressään oli tummatukkainen poika, joka piti päätään alhaalla ja painoi välillä jalkansa alas, jotta rummun basarista lähtisi pieni ääni. Poika ei selvästikään ollut kiinnostunut musiikista, vaan pikemminkin kyllästynyt.

Kykenin jo istumaan ja kun vihdoin sain aivoni selviksi, niin näin edessäni pitkän hiekkatien, jonka varrella oli kioskeja ja pajoja. Paikka näytti 1600luvun Englannilta. Joka puolella oli kioskeja, joissa myytiin mansikoita tai mustikoita ja kadun toisella puolella oli suutari, joka hakkasi miekkaa.

Olin aivan sekaisin, eikä mielessäni pyörinyt kuin vain kysymys: "Kuinka päädyin tänne"?

Ihme kyllä pääsin jaloilleni ja lähdin kävelemään eteenpäin. Näin edessäni vain loputtomasti kojun ja pajoja.

Kun olin kävellyt hetken, niin edessäni näkyi tutun näköinen rakennus... Se oli museo, jonne olin mennyt isäni kanssa.
Lähdin juoksemaan, niin kovaa kuin kykenin, sillä halusin elää siinä toivossa, että näkisin isäni museossa ja hän rutistaisi minua, niin lujaa ettei henkeni enää kulkisi.
Kun jo melkein törmäsin oveen niin kokosin itseni ja astuin ovesta sisään.

Siellä ei ollut ketään, ei ketään... Paikka oli tyhjä, lukuunottamatta 341 maalausta, jotka loisteliaina säteilivät seinillä. Paikka oli muuten täysin tyhjä, mutta silti kodikas, sillä se oli täsmälleen sellainen, millainen se oli ollut kun isäni oli astunut ulos palavasta museosta ja olin jäänyt sinne yksin.
Suljin silmäni ja toivoin, että paikassa olisi joku ja samantien kuulin mukavan miehen äänen sisälläni. Ääni kuulosti taianomaiselta ja se sanoi: "Tutki tauluja ja niiden nimiä, huomaatko muutosta?"

Vilkaisin nopeasti ympärilleni, enkä nähnyt tauluissa mitään erikoista. Lähdin kuitenkin kävelemään taulujen vierestä ja katselemaan niiden tarkasti maalattuja yksityiskohtia. Vaikka astuin taulun lähelle, hälytyskellot eivät soineet. Pystyin jopa koskettamaan taulua ilman, että museossa kuului mitään ääntä. Hälytysjärjestelmä ei siis ollut asennettu, mutta miksi? Sehän oli sama paikka, jossa olin hetki sitten ollut ja silloin hälytysjärjestelmät vaikuttivat hyvinkin toimivilta.
Jatkoin kävelyä ja koskettelin vähänväliä tauluja vain tunteakseni niiden sileän pinnan. Se tuntui rentouttavalta, mutta samalla myös erittäin ahdistavalta, kun 341 taulun joukosta piti yrittää löytää taulu jossa oli virhe.
Vaikka tunsin tauluista kaikki, niin siltikään silmääni ei pistänyt yksinkään virhe, mutta olinhan vasta kiertänyt ja katsonut puolet tauluista. Sitten, kohdalleni tuli taulu, jossa ei ollut mitään. Siinä oli vain vitivalkoinen kangas, jonka pinta tuntui sametilta. Hieroin käsiäni kankaaseen ja yritin samalla erottaa taulun vieressä olevaa maalaaman nimeä. Siinä luki: Leonardo Da Vinci... Mona Lisa.

Sitten huomasin Mona Lisan vieressä olevan taulun, jossa ei myöskään ollut mitään. Taulun nimi oli: Huuto, ja sen oli maalannut Edvard Much.

Astuin pari askelta taaemmas ja katsoin tauluja tarkkaan. Ne molemmat olivat tosiaan tyhjiä, niissä ei ollut mitään ja sitten kuiskasin itselleni: "Wau, tämä on ihmeellistä"
Samantien kuulin takaani hiljaisen äänen ja käännyin ympäri. Takanani seisoi vanhan näköinen mies, joka... Leijui ilmassa! Miehellä oli taikasauva, jota hän pyöritteli sormiensa välissä, sekä sininen kaapu, josta lähti vaaleita säteitä ilmaan.
Mies sanoi minulle: "Hei, olen Rauli, velho. Löysit oikeat taulut. Hienoa! Nyt sinun täytyy löytää tauluista puuttuva henkilö... Aivan kuulin oikein.. Sinun täytyy löytää se täältä! 1600luvun Englannista. Ne voivat olla missä vain! Ja sitten kun löydät ne, niin vihellä kerran niin musta aukko tulee luoksesi ja vetäissee ne sisäänsä!"
Tuijotin miestä suu auki ja sanoin hiljaa:"Eli? Kauanko minulla on aikaa?"
Mies kohautti hartioitaan ja katosi. Hän hävisi tuhkana ilmaan ja nostin käteni vaistomaisesti pystyyn ja suustani pääsi epätoivoinen vinkaisu.

Olin aivan paniikissa ja aloin tunnustelemaan taskujani, jos niistä löytyisikin puhelin tai joku elektroniikkalaite jolla voisin soittaa isälleni ja kysyä apua. Ei siellä mitään ollut. Ei mitään muuta, kun vaivainen 24puntaa. Mutta... Niillä saisikin jotain... Onhan täällä kojuja, joilla myydään hedelmiä ja vihanneksia!

Kävelin ovesta nopeasti ulos ja menin heti ensimmäiselle kojulle, jonka näin. Kojulla oli mies, jolla oli musta parta ja pyöreän malliset kasvot. Mies katsoi minua ja kysyi:
"Mitä saisi olla?"
"Ottaisin vain kaksi porkkanaa ja omenan, kiitos" sanoin kyllästyneen kuuloisena.
Mies ojensi minulle pussin, jossa oli tilaukseni ja kysyi:
"Entäs muuta?"
"Ei kai... Hei oletko nähnyt tälläistä naista?" Kysyin, muistettuani mitä oikeasti olin tekemässä.
Mies vain pudisteli päätään, mutta sitten nosti katseensa vastakkaisen talon katolle ja osoitti sinne hätääntyneenä.
"Kuka tuolla on?!" Hän huudahti pelokkaana ja polvistui piiloutuakseen.
"Ei, ei hätää. Kiitos!" Huusin lähtiessäni juoksemaan katolla kiipeilevää naista kohti.

Nainen joka oli katolla oli Mona Lisa, juuri se ketä olin etsimässä. Tai no eihän sitä naiseksi voi sanoa, koska hän on karannut taulusta, mutta toisaalta voi.
Hyppäsin seinällä oleville tikapuille ja ponnistin itseni pari askelmaa ylemmäs. Pääsin katolle ja lähdin juoksemaan eteenpäin. Mona Lisa huomasi minut ja kääntyi katsomaan minua. Hän kysyi hiljaisella äänellä:
"Kuka olet ja mistä tulet?"
Varoin sanojani hieman, mutta sanoin kuitenkin niinkuin tuntui hyvältä.
"Olen Mary Weak ja vannon etten tee sinulle mitään pahaa! Tulen 2000luvun Englannista, enkä todellakaan tiedä miten päädyin tänne, tai miksi edes olen täällä, mutta yritän päästä pois!"

Mona Lisa katsoi minua epäillen, mutta astui sitten pari askelta lähemmäs ja hyökkäsi kimppuuni. Menin paniikkiin ja yritin puolustautua, mutta huomasinkin, että hän vain halasi minua. Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja kuulin hänen kuiskaavan:
"Kiitos, minäkään en tiedä miksi olen täällä, mutta tahdon takaisin... Auta minua"
"Varmasti autan" sanoin juonikkaasti ja päästin samalla suustani pienen ja hiljaisen vihellyksen, vain kutsuakseni mustanaukon paikalle.

Samassa musta-aukko pyöriikin paikalle ja tartuin Mona Lisaa kädestä ja sanoin:"Vannon, että pääset juuri sinne minne kuulut, kun astut tuonne."
Sen jälkeen tönäisin hänet mustaanaukkoon ja kuulin hänen huutavan vain:
"Kiitos tuhannesti, korvaan tämän!"
Hymyilin itsekseni, vaikka tiesin, että en koskaan tule kokemaan hänen kanssaan mitään.

Kiipesin katolta alas Ja kävin vielä kojulla olleelle miehelle sanomassa, että vaara on ohi, jotta hän rauhoittuisi hieman, sillä hän oli edelleen kyyristyneenä kojuunsa.

Juoksin kadun toiseen päähän ja nappasin pelleltä näyttävältä viulistilta viulun, vain saadakseni rahaa.
Aloin hyppiä ja pomppia ympäriinsä ja vinguttelin viululla pari osaamaansa kappaletta.
Kun lopetin, niin pari miestä kävi heittämässä rahaa minulle ja kiitin heitä. Sitten annoin viulun takasin pellelle ja aloin jyrsimään ostamani omenaa. Se maistui suunnilleen normaalille, mutta se alkoi olla ehkä hieman hapanta.
Annoin omenan kodan pienelle roskapussia kantavalle mummolle ja nyökkäsin kiitokseksi.
Sitten lähdin taas etsimään ihmistä, joka voisi neuvoa Huuto maalauksessa olevan miehen sijainnin.
Päätin mennä kojulla olleen miehen luokse, koska häneen voisin todennäköisesti luottaa, joten otin kadunkulmasta hevosen ja hyppäsin sen selkään.

Laukkasi muutaman metrin ja laskeuduin sen selästä varovaisesti. Kiinnitin sen kadun kulmalla olleeseen koukkuun ja menin kojun luokse.
"Oletko kentien nähnyt tälläistä miestä, haluasin löytää hänet, koska... Minulla olisi hänelle asiaa?" Kysyin mieheltä nopeasti. Mies hätääntyi ja änkytti jotain epäselvästi.
Katsoin miestä kysyväsi ja hän vilkaisi minua pelokkaana. Sitten hän polvistui kojunsa taakse ja sielä alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Kurkistin kojuun ja suustani pääsi kovaääninen naurahdus, jos sitä voi naurahdukseksi kutsua. Mies korotti katseensa minua kohti ja katsoi minua pahastuneena. Siinä vaiheessa tajusin, että hänessä oli jotain yhdennäköisyyttä Huuto maaluksen kanssa. Hänen partansa alkoi varista karva karvalta pois ja hänen kasvon piirteensä alkoivat muuttua koko ajan ohuemmiksi. Hänen vaatteensakkin aloivat muistuttaa yhä enemmän Huudon vaatteilta.
Sitten tuli hetki jolloin ympäriltä ei kuulunut mitään, kylmä tuuli vain kylmetti meitä. Minun ruskeat hiukseni liehoivat tuulen mukana kasvoilleni ja Huudon raskas hengitys kuului kovempana, kuin koskaan ennen olin sitä kuullut.
Hiljiasen hetken jälkeen, näin kuinka huudon suu aukesi  ja sen jälkeen siitä alkoi kuulua epätoivoista ja kovaäänistä kiljuntaa. Se ei kuulostanut lainkaan huudolta, vaan pelokkalta kiljunnalta. Se vinkui korvissani eikä sille tuntunut olevan loppua.

Säikähdin ja astuin muutaman askeleen taemmaksi. Sitten vihelsin, niin kovaa, kuin suinkin jaksoin ja samalla sekunnilla musta-aukko ilmestyi viereeni.
Osoitin Huudon suuntaan, jotta musta-aukko tajuaisi liikkua sinne, mutta se ei ymmärtänyt ja koitin uudestaan. Se ei totellut vieläkään. Jouduin toistamaan tämän kymmeniä kertoja ja ympärilläni olleet ihmiset tuijottivat minua kummastuneina. En silti kiinnittänyt heihin huomiota, vaan jatkoin sinnikkäästi yrittämistä.
Kun käteni jo alkoi väsyä huitomisesta, niin kuulin takaani Raulin lempeän äänen:
"Sinun täytyy viedä maalaus mustaanaukkoon, et muuten ikinä onnistu."
 "Niin tietenkin" Ajattelin ja hyppelehdin mustanaukon ylitse päästäkseni Huudon luo.
Tartuin tätä kädestä tukkien samalla toisella kädellä korvani, sillä hänen kimakka huutonsa kuului, kuin porauksena korvaani. Vedin huudon mustan aukon viereen ja tönäisin hänet alas. Hän ei kuitenkaan tippunut vaan jäin roikkumaan käteeni yhä huutaen. Koitin kaikin voimin työntää hänet alas, mutta turhaan, hänen ottensa oli liiän tiukka minulle, olinhan minä vasta 13-vuotias.
Pyysin vieressäni seisoskelevaa miestä apuun ja hetken epäröinnin jälkeen tämä vastahakoisesti suostuikin. Mies tarttui vahvoilla käsillään Huutoon ja nosti hänet pois mustasta-aukosta. Sitten hän irroitti otteensa sulavasti ja nyökkäsi minulle, ikäänkuin olisi sanonut: "Olehyvä vaan"
Raivostuin ja huusin hieman liiän kuuluvalla äänellä:
"Se pitää heitää sinne, ei ottaa pois!"
Mies näytti ymmärtävän, sillä hän tarttui Huudon lanteisiin ja viskasi tämän osaavasti alas.
Kiitin miestä ymmälläni ja selitin hänelle miksi Huuto piti saada alas mustasta-aukosta.
"Selvä, hyvä että pystyin auttamaan." Mies sanoi ja käveli pois.
Vaikutti siltä, että mies olisi tehnyt työtään, sillä hän ei vaikuttanut ollenkaan häkeltyneeltä, vaan pikemminkin rennolta ja ymmärtäväiseltä. Vilkutin hänelle kuitenkin ystävällisesti, mutta samalla ymmälläni.

Sen jälkeen lähdin kävelemään museolle päin, nähdäkseni oliko taulujen henkilöt tauluissaan. Sain kohdalleni paljon kiinnostuneita katseita, sillä ihmiset ihmettelivät, kuinka olin saanut aukon maahan vain viheltämällä. Näin osan jopa yrittävän samaa, mutta eivät he siihen tietenkään pystyneet. Eräs mies tuli jopa kysymään minulta, että:
"Kuinka sinä tuon teit?"
"Tuosta vaan, ei se vaikeaa ole." Tyydyin vastaamaan, sillä en keksinyt parempaakaan selitystä äskeiselle, niin ihmeellistä se oli minunkin mielestäni ollut.

Kun vihdoin pääsin museon sisään, niin ensimmäinen asia minkä näin oli Rauli. Hän katsoi minua tyytyväisenä ja sanoi:
"Onnistuit tehtävässäsi. Upeaa! Ajattelin, että tahtoisit kenties palkinnon? Selvähän se! Annan sinulle pussillisen täältäpäin otettua hiekkaa! Tiedän, se saattaa kuulosta tyhmältä, mutta se tuo sinulle loppuiäksesi turvaa."
Samalla hän ojensi minulle violetin nahkapussin, jonka sisällä oli hienoa ruskeaa hiekkaa. Kiitin häntä ja pujotin pussin syvälle taskuuni.
Rauli näytti tyytyväiseltä ja sitten hän heilautti sauvaansa ja eteeni ilmestyi valtava heijastus, siitä mitä tulipalo hetkellä oli tapahtunut.

Näin kuvaelmasta, vain kuinka huppupäinen poika heitti palavan tulitikun maahan ja kuinka ihmiset ryntäilivät ovesta ulos hädissään. Näin itseni hätääntyneenä museon sisäpuolella ja aavistin , kuinka kauheaa tulee olemaan, kun nään museon rauniot ensikertaa.
Silloin Rauli keskeytti kuvaelman ja totesi kovalla ja kuuluvalla äänellä:
"Tuolla sinäkin olit!" Eikö ole uskomatonta...? Uskoisin, että haluat takaisin. Haluaisit palata hetkeen, jolloin museo ei ollut vielä syttynyt palamaan?"
"Kyllä...." Vastasin epäröiden ja niin hiljaa, etä tuskin siitä edes kuuli mitään.
Rauli kuitenkin vaikutti siltä, että hän olisi kuullut, sillä hän jatkoi:
"Voin antaa sen sinulle, jos nyt vain suljet tiukasti silmäsi ja ajattelet kaikkea mitä rakastat. Voit palata takaisin siihen hetkeen ja lähteä isäsi kanssa museosta, niin, että teille ei käy mitään."
Nyökkäsin ymmärtäväisesti, mutta epävarmasti, koska minulla itselläni oli paljon parempi idea...!

Kun aloin ajattelemaan läheisiäni, niin ensimmäisenä mieleeni tuli isäni. Hän on niin rakastavainen ja jaksaa aina välittää minusta. Seuraavaksi ajattelin 4-vuotiasta pikkuveljeäni Camia. Hänkin on niin pieni ja kiltti. Hän saa minut aina nauramaan. Sitten mielessäni käväisi äitini, tai siis hänen viimeiset hetkensä luonani. Hän oli  niin nopea liikkeissään ja ei miettinyt ollenkaan mitä teki, kun hän jäi varomattomasti auton alle.
Ajattelin tietenkin myös parhaita ystäviäni Millaa ja Matia, he auttoivat minua aina, kun minulla oli vaikeaa ja pari päivää sitten he jopa lupautuivat auttamaan minua kouluprojektissani, kun sitä heiltä pyysin. Tietenkin ajattelin myös viulunsoiton opettajaani ja ratsastustallilla olevia hevosia.
Näitä pyöritinkin mielessäni seuraavat kymmenisen minuuttia...

Vihdoin Rauli osoitti minua taikasauvallaan ja mumisi jotain loitsuja, joista en ymmärtänyt mitään.
Eteeni ilmestyi suuri valkoinen ympyrä, joka tiputtaisi minut suoraan siihen hetkeen, kun ensikertaa nään huppupäisen pojan.
Astuin varovaisesti jalallani sen sisälle ja huusin Raulille:
"Kiitos!"
Rauli kuuli sen sillä hän mumisi jotain itsekseen ja sitten näin hänen häviävän tuhkana ilmaan.
Laitoin toisen jalkanikin aukkoon ja samassa putosin yllättävän lyhyen matkan jaloilleni juuri siihen kohtaan johon olin jäänyt nähdessäni huppupäisen pojan juoksevan museolle.

Isäni pudisti päätän, kun huomasin olevani museossa ja, että osoitin ohi juoksevan pojan suuntaan. Sitten päätin toteuttaa nerokkaan ideani!

Juoksin nopeasti Huuto ja Mona Lisa maalausten luokse ja kaivoin taskustani Raulilta saamani hiekan. Kaadoin sen käteeni ja sirottelin sen vikkelästi maalausten väliin. Se putosi maahan, kuin hidastetussa elokuvassa ja sen ja maan välinen kosketus kuului suurena tömähdyksenä korvaani.
Katsoin nopeasti kohtaa, jonne olin hiekan pudottanut ja sitten pujotin tyhjän nahkapussin takaisin taskuuni.
Juoksin nopeasti takaisin isäni luokse ja halasin häntä.
"Kiitos, että olet siinä. Minulla oli ikävä" Sanoin hiljaa rutisaten häntä lujasti.
Isäni vastasi minulle:
"Tässä on hyvä olla."
Sitten hän tarttui minua kädestä ja jatkoimme kävelemistä taulujen välissä.

Odotin hetken ja näin huppupäisen pojan juoksevan pois museolta, juuri niin kuin olin nähnyt aiemminkin. Siitä tiesin, että pian museo syttyisi palamaan jos suunnitelmani: ripotella onnenhiekka taulujen väliin, turvaamaan museota. Ei toimisi.
Kuulin Raulin ystävällisen äänen korvissani:
"Loistavaa!"
Ja siitä tiesin, että olin onnistunut!